"Etpä voisi Gil Blas", lausuin itsekseni, "todellakaan löytää parempaa isäntää! Niin, tapaat miehen, joka antaa sinulle kymmenen realia päivässä siitä hyvästä että siistit aamusilla hänen vaatteensa ja järjestät hänen huoneensa, suoden muuten sinulle täysimmän vapauden huvitella itseäsi ja tehdä mitä tahdot kuin koulupoika lupa-ajoillaan! Helkkari sentään; voiko parempaa onnenpotkausta sattua. Eipä ole ihme, että minulla oli sellainen veto Madriidia kohden; varmaankin aavistin hengessäni, että minua siellä varttoo tällainen onni!" Kulutin päiväni juoksemalla pitkin katuja ja katselemalla minulle outoja esineitä, mikä olikin sangen hupaista ajanvietettä. Illan tullen menin syömään erääseen ravintolaan, joka ei ollut kaukana talostamme, ja riensin sitten kiireesti määrätylle paikalleni odottamaan. Herrani saapui sinne kolme neljännestuntia myöhemmin, näyttäen tyytyväiseltä säntillisyyteeni. "Hyvä on", lausui hän; "minä pidän velvollisuudentuntoisista palvelijoista." Näin sanoen hän avasi asuntonsa ovet, sulkien ne taas jälkeemme. Huoneessa oli pimeä, mutta hän iski tuluksilla tulta sytyttäen vahakynttilän; sitten minä autoin hänen riisuutumistaan. Kun hän oli vuoteessaan, niin minä sytytin hänen käskystään lampun, joka oli uuninkamanalla, ja vein kynttilän etuhuoneeseen, jossa panin maata erääseen pieneen uutimettomaan sänkyyn. Hän nousi ylös aamulla yhdeksän ja kymmenen välillä, ja minä puhdistin hänen vaatteensa. Hän luki taas kymmenen realia kouraani, laskien minut sitten iltaan asti vapauteeni. Sitten hän meni ulos, taas huolellisesti lukiten ovensa, ja sitten emme ennen iltaa taaskaan nähneet toisiamme.
Sellaista oli elämämme aina, ja minusta se oli mieluisaa. Sominta kaikista oli vaan, etten ollenkaan tiennyt herrani nimeä, hän oli tuntematon Melendez'illekin; hän oli saanut tietoonsa hänet ainoastaan erään henkilön kautta, joka silloin talloin kävi hänen puodissaan vaatetta ostamassa. Naapurimme olivat asiasta yhtä tietämättömiä; he vakuuttivat herrani olevan heille tuiki tuntemattoman, vaikka hän olikin asunut jo kaksi vuotta samassa korttelissa. He sanoivat, ettei hänen luonaan milloinkaan käynyt ketään; ja eräät, jotka uskalsivat tehdä rohkeita johtopäätöksiä, arvelivat sen johdosta, ettei sen kaiken takana voinut olla mitään hyvää salattuna. Lopulta he menivät vieläkin pitemmälle arveluissaan: he alkoivat epäillä häntä Portugalin kuninkaan urkkijaksi, ja minua kehotettiin senvuoksi ystävällisesti katsomaan ajoissa eteeni. Tulin vähän levottomaksi: ymmärsin, että jos se oli totta, niin olin vaarassa joutua vankeuteen Madriidissa, jossa se tietysti ei voinut olla mieluisempaa kuin muuallakaan.
Kävin kysymässä Melendez'iltä neuvoja tämän pulmallisen asian johdosta. Hän ei osannut antaa mitään neuvoa. Hän ei tosin uskonut herraani urkkijaksi, mutta eipä hän voinut varmaan sitä kieltääkään. Päätin pitää silmällä isäntääni, ja jättää hänet paikalla, jos huomaisin hänet valtakunnan viholliseksi; mutta toisekseen käski järki ja asemani mieluisuus minua olemaan ensin aivan varma asiastani. Aloin siis tarkastaa häntä ja kauttarantain tiedustella: "Herra", lausuin eräänä iltana riisuessani häntä, "minä en tiedä, miten pitäisi menetellä tukkiakseni suun pahoilta kieliltä! Ihmiset ovat niin ilkeitä! Muutamat naapurimme eivät ole paholaisenkaan vertaisia. He ovat kerrassaan inhottavia! Te ette voi uskoa, mitä kaikkea he puhuvat meistä." — "No, Gil Blas!" vastasi hän. "Mitähän he puhuvat sitten, poikaseni?" — "Eihän pahansuopaisuudelta asioita puutu", vastasin, "parhainkaan ei pääse heidän käsistään vapaaksi. He sanovat, että me olemme vaarallista väkeä, joita hovin tulisi pitää silmällä; sanalla sanoen, teitä pidetään täällä Portugalin kuninkaan urkkijana." Tätä sanoessani tarkastelin herraani, ja ponnistin kaiken tarkkanäköisyyteni huomatakseni, minkä vaikutuksen tämä häneen teki. Ja todellakin luulin havaitsevani hänen vavahtavan, mikä hyvin soveltui naapurien arveluihin; sitten hän vaipui syviin ajatuksiin, joka ei myöskään ollut mikään hyvä merkki. Siitä hän tointui kuitenkin pian ja lausui minulle jotenkin rauhallisella äänellä: "Gil Blas, antakaamme naapurien juoruta, älköön se häiritkö meidän rauhaamme. Älkäämme huolehtiko siitä, mitä meistä ajatellaan, kun emme kerran anna aihetta mihinkään huonoihin ajatuksiin."
Sitten hän meni makuulle, ja minä tein samoin, tietämättä, mitä oikeastaan asiasta ajattelisin. Kun seuraavana aamuna valmistelimme ulos lähtemistämme, kuului ulommalta ovelta kiivasta kolkutusta. Herrani avasi sisemmän oven ja katsoi pienestä ristikkoikkunasta. Hän näki siellä hyvin puetun miehen, joka sanoi hänelle: "Kunnioitettava herra, minä olen alguazil, ja tulen sanomaan teille, että herra corregidor haluaisi puhutella teitä." — "Mitä hän tahtoo?" kysyi isäntäni. — "Sitä en tiedä, herra", vastasi alguazil; "mutta sen saatte tietää heti hänen luokseen tultuanne." — "Tervehtäkää häntä puolestani ja sanokaa, ettei minulla ole mitään puhumista hänelle", vastasi isäntäni. Sen sanottuaan hän rämäytti toisen oven kiinni; sitten hän käveli jonkun aikaa edestakaisin lattialla, niinkuin alguazilin käynti olisi tuottanut hänelle paljon ajattelemisen aihetta — niin ainakin minusta näytti. Kotvasen perästä hän antoi minulle kymmenen realiani lausuen: "Saat mennä, Gil Blas! saat viipyä koko päivän missä tahdot; minä en lähde nyt aivan kohta ulos, enkä tarvitse sinua enää tänä aamuna." Näistä sanoista päätin, että hän pelkäsi vangitsemista, eikä senvuoksi rohjennut lähteä asunnostaan. Jätin hänet. Nähdäkseni, oliko epäluuloni perätön, piilouduin erääseen soppeen, josta voin nähdä, menikö hän ulos vai ei. Minulla olisi riittänyt kärsivällisyyttä pysyä siellä vaikka koko aamupäivän, mutta sitä ei tarvittukaan. Sillä tuntia myöhemmin näin hänen astuvan katua pitkin niin tyvenen näköisenä, että arvailemiseni joutui kerrassaan ymmälle. En kuitenkaan antanut ulkonäön vähääkään pettää itseäni, vaan pysyin yhä epäluulossani, sillä minulla ei ollut hyvää käsitystä hänestä. Ajattelin tyyneyden olevan pelkkää teeskentelyä, arvelinpa hänen jääneen kotiin vaan kootakseen mukaansa kaikki kullan ja kalleudet ja että hän luultavasti aikoi nyt nopealla paolla päästä varmaan turvaan. En uskonut enää näkeväni häntä, epäröinpä jo, menisinkö enää odottamaan häntä illalla, olin niin varma siitä, että hän tänä päivänä lähtisi kaupungista matkoihinsa pelastuakseen uhkaavasta vaarasta. Huomasin kuitenkin olevani väärässä; hämmästyksekseni hän saapui tavalliseen aikaan kotiinsa. Hän meni makuulle ilman vähintäkään levottomuuden merkkiä, ja aamulla hän nousi yhtä rauhallisena.
Auttaissani aamulla hänen pukeutumistaan portille taas äkkiä kolkutettiin. Isäntäni meni katsomaan ristikkoikkunasta. Siellä oli taas eilinen alguazil, jolta hän kysyi, mitä hänellä oli asiaa. "Avatkaa", vastasi alguazil; "täällä on herra corregidor itse." Tämän hirveän sanan kuullessani veri jähmettyi suonissani. Minä pelkäsin niitä herroja enemmän kuin paholaista senjälkeen, mitä olin kärsinyt heiltä, niin että toivoin tällä hetkellä olevani kahdensadan peninkulman päässä Madriidista. Mutta isäntäni säikähti vähemmän kuin minä; hän avasi oven, ottaen tuomarin vastaan kunnioituksella. "Näette, etten tule luoksenne suurella seurueella", lausui corregidor; "tahdon suorittaa asiat ilman melua. Niistä pahoista huhuista huolimatta, joita kaupungilla kiertelee teistä, tahdon kuitenkin kohdella teitä säästäen, Ilmoittakaa minulle nimenne ja tehtävänne Madriidissa." — "Herra corregidor", vastasi isäntäni, "olen Uudesta Castiliasta ja nimeni on don Bernard de Castil Blazo. Aikaani kulutan kävelyillä, näytelmiä katsomalla, ja huvittelen itseäni joka päivä seurassa, johon kuuluu pieni joukko iloista väkeä." — "Teillä on varmaankin hyvin suuret tulot?" vastasi tuomari. "Ei, herrani", keskeytti don Bernard, "minulla ei ole korkoja, ei maita, ei taloa." — "No, mistä te sitten elätte?" kysyi corregidor. — "Siitä, mitä kohta näytän teille", vastasi herrani. Samassa hän kohotti erästä tapettia ja avasi oven, jota en ollut ennen huomannut, sitten toisen sen takaa sekä vei tuomarin pieneen kamariin, jossa oli suuri arkku aivan täynnä kultarahoja.
"Herra corregidor", lausui hän osottaen aarrettaan, "te tiedätte, etteivät espanjalaiset rakasta työtä; mutta olkoonpa heidän kammonsa sitä kohtaan kuinka suuri hyvänsä, minä olen vielä sitäkin etevämpi: minulle on suotu sellainen laiskuuden lahja, että kaikki työ on minulle kerrassaan mahdotonta. Jos mielisin korottaa vikani hyveeksi, niin nimittäisin laiskuuttani filosoofiseksi hitaisuudeksi; se on tulos hengen työstä, joka on joutunut kauas siitä, mitä ihmiset tavallisesti suurimmalla innolla etsivät. Mutta minä tunnustan peittelemättä olevani laiskuri luonnostani, sellainen laiskuri, että jos minun pitäisi tehdä työtä elääkseni, niin heittäytyisin nälkään kuolemaan. Voidakseni siis viettää luonteeni mukaista elämää ja ollakseni vapaa omaisuuteni hoitamisesta, ja varsinkin päästäkseni pitämästä talouteni hoitajaa olen muuttanut käteiseksi rahaksi kaiken isänperintöni, jona oli useita arvokkaita tiloja. Tässä arkussa on viisikymmentätuhatta tukaattia. Se on enemmän kuin tarvitsen koko elinaikanani, vaikka eläisin yli sadan vuoden vanhaksi, sillä minä en kuluta tuhattakaan vuodessa, ja olen jo viisikymmentä täyttänyt."
— "Kuinka onnellinen te olette!" lausui corregidor silloin. "Teitä epäiltiin siis aivan syyttä urkkijaksi: se toimi ei soveltuisi vähääkään teidän luonteiselle miehelle. Hyvä vaan, don Bernard", lisäsi hän, "jatkakaa vaan elämää omalla tavallanne. En suinkaan tahdo häiritä rauhaanne, rupean päinvastoin sen puolustajaksi; olkaa ystäväni, ja sallikaa minun olla teidän ystävänne." — "Herra corregidor", huudahti isäntäni liikutettuna tästä kohteliaisuudesta, "otan arvokkaan tarjouksenne vastaan suurimmalla ilolla ja kunnioituksella. Teidän ystävyytenne on suurin rikkauteni; joka tuo kukkuran onneeni." Tämän keskustelun jälkeen, jota alguazil ja minä kuuntelimme kamarin ovelta, corregidor lausui hyvästi don Bernardille, joka ei voinut kylliksi osottaa kiitollisuuttaan hänelle.
Kahdeskymmeneskuudes luku.
Gil Blas pelästyy nähdessään Madriidissa rosvokapteeni Rolandon, joka kertoo hänelle ihmeellisiä juttuja.
Saatettuaan corregidorin kadulle asti don Bernard de Castil Blazo palasi nopeasti takaisin sulkemaan kassakirstunsa ja ovensa; sitten me läksimme matkaamme tyytyväisenä kumpikin, hän saatuaan mahtavan ystävän, minä tietäessäni varmasti saavani edelleenkin kymmenen realia päivässä. Halusin kertoa tämän jutun Melendez'ille ja kävelin senvuoksi hänen taloaan kohden; mutta juuri perille saapuessani kohtasin kapteeni Rolandon. Hämmästyin suunnattomasti nähdessäni hänet Madriidissa, ja tunsin tahtomattani jäsenteni vavahtavan. Hän tunsi myöskin minut, lähestyi minua arvokkaasti ja käski mahtavasti kuin ennenkin minun seurata itseään. Seurasin häntä vapisten ja sanoin itsekseni: "kas niin! nyt hän varmaankin maksaa sinulle koron kanssa vanhat syntisi. Mihinkä hän vienee minut? Ehkäpä hänellä on tässä kaupungissakin joku luola asuntonaan? Peijakas! jos sen tietäisin niin näyttäisin hänelle paikalla, etten ainakaan jalkaleiniä sairasta." Marssin sentään hänen jälessään pitäen tarkasti silmällä, mihin hän pysähtyisi, ja päättäen lujasti mielessäni lähteä käpälämäkeen, jos hän vaan tekisi jotakin epäiltävää.