Rolando hälventi pian pelkoni; hän astui erääseen tunnettuun kapakkaan, ja minä menin mukaan. Hän käski tuoda parasta viiniä ja tilasi päivällistä meille. Siksi aikaa menimme erääseen huoneeseen, jossa kapteeni alkoi puhella minulle, kun tulimme kahdenkesken. "Sinua hämmästyttää kaiketi hyvin", niin hän alotti, "nähdessäsi entisen päällikkösi täällä, mutta vielä enemmän hämmästyt, kuultuasi kaiken, mitä aion nyt sinulle kertoa. Sinä päivänä, jona jätin sinut luolaan ja lähdin itse kaikkein miesteni kera Mansillaan myömään muuleja ja hevosia, jotka olimme ottaneet edellisenä iltana, kohtasimme matkalla Leonin corregidorin pojan jolla oli vaunujensa saattajina neljä hyvin asestettua miestä. Kaksi niistä kaadoimme maahan, ja toiset kaksi pakenivat. Silloin kuski huusi herransa hengen pelosta rukoilevalla äänellä: 'Älkää Jumalan tähden, rakkaat miehet, tappako Leonin corregidorin ainoata poikaa.' Nämä sanat eivät vaikuttaneet miehiini mitään; he päinvastoin yltyivät siitä julmaan raivoon. 'Kuulkaa miehet', huusi eräs heistä, 'älkäämme laskeko käsistämme ammattikuntamme pahimman vihollisen poikaa. Kuinka monta meikäläistä onkaan hänen isänsä tuominnut kuolemaan, kostakaamme heidän puolestaan; heidän muistonsa vaativat sitä — hyvittäkäämme heitä tällä uhrilla.' Muut mieheni hyväksyivät tämän, ja luutnanttini valmistihe rupeamaan ylimmäiseksi papiksi tässä uhritoimituksessa, kunnes minä tartuin hänen käsivarteensa. 'Malttakaa', lausuin, 'miksi vuodattaa verta tarpeettomasti? Se riittäköön, että otamme tämän nuorukaisen kukkaron. Olisihan raakamaista surmata ihminen, joka ei tee vastarintaa. Ja eihän hän ole vastuunalainen isänsä teoista, joka taasen ei tee muuta kuin velvollisuutensa tuomitessaan meitä kuolemaan, kuten me puhdistellessamme matkamiehiä!'
"Asetuin siis puolustamaan corregidorin poikaa, eikä tekoni ollut hyödytön. Otimme ainoastaan kaikki hänen rahansa sekä kahden kaatuneen saattajan hevoset. Myimme nekin samalla Mansillassa. Sitten palasimme takaisin luolaan, johon saavuimme seuraavana päivänä vähää ennen auringonnousua. Hämmästyimme melkolailla nähdessämme laskuoven ylhäällä, ja hämmästyksemme yhä lisääntyi, kun löysimme Leonardan sidottuna. Muutamalla sanalla hän selvitti meille asian. Meitä nauratti vahvasti sinun vatsatautisi; ihmettelimme suuresti, että olit osannut vetää meitä niin nenästä. Emme olisi koskaan uskoneet, että sinä pystyisit tekemään niin saakelin sukkelia temppuja, ja annoimme sen anteeksi keksintösi nerokkaisuuden tähden. Päästettyämme emännöitsijän vapaaksi käskin hänen valmistaa ruokaa. Senjälkeen menimme talliin hoitamaan hevosiamme. Siellä makasi viimeisillään vanha neekerimme, joka oli ollut viimeiset kaksikymmentäneljä tuntia ilman hoitoa, Me olisimme mielellämme auttaneet häntä, mutta hän oli jo aivan tiedotonna ja näytti jo niin henkitoreiselta, että meidän täytyi vasten parhainta tahtoammekin jättää tuo kurja kuoleman kanssa kamppailemaan. Se ei kuitenkaan estänyt meitä istumasta pöytään. Syötyämme vankan aterian vetäysimme kammioihimme, joissa lepäsimme koko päivän. Herätessämme kuulimme Leonardalta Domingon lähteneen toisille majoille. Kannoimme hänet komeroon, jossa muistanet maanneesi silloin, sekä pidimme hänelle peijaiset, ikäänkuin hänellä olisi ollut kunnia kuulua joukkoomme.
"Kun viisi tai kuusi päivää senjälkeen läksimme taas retkeilemään, niin kohtasimme metsästä tullessamme kolme prikaattia pyhän hermandadin sotilaita, jotka näyttivät odottavan meitä. Aluksi huomasimme ainoastaan yhden niistä. Halveksimme heitä niin, että huolimatta heidän lukumääränsä enemmyydestä kävimme heidän kimppuunsa; mutta ollessamme heidän kanssaan käsikähmässä toiset kaksi prikaattia, jotka olivat osanneet pysyä hyvässä piilossa siihen asti, syöksivät äkkiä päällemme niin voimakkaasti, että kaikki miehuutemme oli turhaa. Meidän täytyi sortua ylivoiman alle. Luutnanttimme ja kaksi muuta miestäni kaatuivat, ja meitä muita ahdistettiin ja saarrettiin niin joka puolelta, että he saivat meidät kiinni. Kaksi prikaattia lähti sitten kulettamaan meitä Leoniin, ja kolmas meni hävittämään piilopaikkaamme, joka oli keksitty seuraavalla tavalla. Muuan lucenolainen talonpoika oli sattunut kulkemaan metsän läpi kotiinsa samana päivänä, jona sinä olit karannut sen naisen kanssa. Hän oli huomannut luolamme laskuoven, jonka sinä olit jättänyt sulkematta. Hänelle juolahti heti mieleen, että se oli meidän piilopaikkamme, mutta sisään hän ei tohtinut mennä. Hän pani vaan merkille ympäristöt; ja muistaakseen varmemmin paikan hän leikkasi veitsellään muutamista ympärillä olevista puista palasen kuorta pois, ja meni sitä tehden puusta puuhun metsänreunaan asti. Sitten hän läksi Leoniin ilmoittamaan löytönsä corregidorille, joka oli erityisesti hyvillään siitä senvuoksi, että meidän joukkomme oli juuri ryövännyt hänen poikansa. Hän kokosi senvuoksi kolme prikaattia ottamaan meitä kiinni, ja talonpoika oli oppaana.
"Tuloni Leoniin pani kaikki kaupungin asukkaat liikkeelle. Jos olisin ollut sodassa vangittu portugalilainen kenraali, niin väestö ei olisi voinut olla innokkaampi minua näkemään. 'Tuossa hän nyt on', he sanoivat, 'tuo tuossa, se kuuluisa rosvopäällikkö, koko maan kauhu! Hänet pitäisi repiä pihdeillä palasiksi, ja samoin hänen toverinsa.' Meidät vietiin corregidorin eteen, joka alkoi minua tutkia. 'Aha juutas!' sanoi hän minulle, 'vihdoinkin on taivas, tekoihisi kyllästyneenä, antanut sinut käsiini!' — 'Herra corregidor', vastasin, 'jos lienenkin paljon pahaa tehnyt, niin ei teidän ainoan poikanne veri ainakaan ole omallatunnollani; minä pelastin hänen henkensä; teidän tulee muistaa vähän sitä asiaa myöskin.' — 'Vai niin, kurja!' huudahti hän, 'kyllä maar tässä pitää vielä osoittaa jalomielisyyttäkin sinunkaltaisiasi kohtaan! Ja vaikkapa tahtoisinkin sinut pelastaa, niin velvollisuuteni estäisi sen.' Senjälkeen hän panetti meidät vankikomeroon, jossa olemiseen toverini eivät ehtineet ikävystyä. He lähtivät nimittäin sieltä jo kolmen päivän perästä näyttelemään surullista osaa isolla torilla. Minä sain olla vankeudessa ummelleen kolme viikkoa, Luulin rangaistustani lykättävän vaan senvuoksi, että aiottiin tehdä se kerrassaan hirveäksi, odotin jo aivan uutta kuolemanrangaistustapaa, kunnes corregidor tuotti minut eteensä ja lausui: 'Kuule tuomiosi. Olet vapaa. Sinutta olisi ainokainen poikani murhattu maantiellä. Isänä halusin palkita tekosi; tuomarina en voinut sinua vapauttaa; sentähden kirjoitin hoviin; pyysin puolestasi armoa, ja siihen suostuttiin. Mene siis, mihin haluat! Mutta', lisäsi hän, 'usko minua ja käytä hyväksesi tätä onnellista tapausta. Palaja takaisin ja heitä ijäksi rosvonammatti.'
"Nämä sanat liikuttivat minua; läksin Madriidiin päättäen parantaa elämäni ja viettää täällä hiljaista elämää. Täällä sain kuulla isäni ja äitini kuolleiksi ja perintöni erään vanhan sukulaisen käsissä, jonka tili siitä ei olisi kestänyt omantunnon arvostelua. En saanut häneltä enempää kuin kolmetuhatta tukaattia, joka lienee ollut tuskin neljäs osa omaisuudestani. Mutta mitä tehdä? Jutun nostamisella en olisi hyötynyt mitään. Etten olisi aivan toimetonna, niin ostin itselleni alguazilintoimen, jota hoidan ikäänkuin en olisi koskaan muuta tehnytkään. Virkaveljeni olisivat varmaan panneet vastaan, jos olisivat tunteneet entiset vaiheeni. Hyvä kyllä, he eivät niitä tunne tai eivät ole tuntevinaan, mikä onkin samantekevä. Mutta, sinulle haluan nyt avata koko sydämeni. Uusi ammattini ei miellytä minua hituistakaan, minä ikävöin entistä tointani. Tunnen vahvaa halua jättää virkani ja lähteä jonakin kauniina aamuna vuoristoon, joka on Tajo virran lähteillä. Minä tiedän niillä seuduilla löytyvän erään piilopaikan, jossa asuu iso rosvojoukko. Jos haluat seurata minua, niin lähdemme kartuttamaan noiden urosten seuraa. Minä tulen päällikön apulaiseksi; ja saadakseni heidät ottamaan sinut ilolla vastaan, niin vakuutan nähneeni sinun kamppailevan kymmenen kertaa vierelläni. Minä ylistän urhollisuuttasi pilviin asti; puhun paremmin puolestasi kuin kenraali upseerin puolesta, jota hän tahtoo ylennettäväksi. Petoksesta, jonka teit, en tietysti mainitse sanaakaan: se herättäisi epäluuloa sinua kohtaan; siitä olemme siis vaiti. Niin", lisäsi hän, "lähdetkö kanssani? Odotan vastaustasi."
Minä kielsin ehdottomasti. "Kullakin on omat taipumuksensa", vastasin Rolandolle: "te olette syntynyt rohkeita tekoja varten, minä rauhallista ja mukavaa elämää varten." Kiellostani huolimatta hän kuitenkin palasi taas aterian lopussa tähän asiaan. Hän ilmoitti minulle päättäneensä lähteä rosvojen luo, jotka olivat tarjonneet hänelle varapäällikön paikan, ja koetti uudestaan taivuttaa minua suostumaan yhteen tuumaan. Mutta huomattuaan yrityksensä raukeavan tyhjiin hän muutti äkkiä ryhtiään ja ääntään; hän katsoi minuun ylpeästi ja lausui vakavalla äänellä: "Koska olet mieheksesi niin mitätön, että pidät orjanvirkaasi parempana kuin kunniata kuulua urhomiesten joukkoon, niin jätän sinut omaan mitättömyyteesi. Mutta kuuntele tarkasti sanoja, jotka sinulle nyt sanon, niin että ne painuvat ijäksi mieleesi! Unhota tavanneesi minut tänäpäivänä, äläkä kertaakaan hiisku sanaakaan minusta yhdellekään ihmiselle; sillä jos kuulen sinun kerrankin maininneen minun nimeni … sinä tunnet minut: en sano enempää." Sen sanottuaan hän kutsui isäntää, maksoi viinin ja me nousimme ja läksimme pois.
Kahdeskymmenesseitsemäs luku.
Jossa kerrotaan, miten Gil Blas lähtee don Bernard de Castil Blazo'n luota ja mihin hän sitten joutuu.
Tullessamme kapakasta ulos ja hyvästellessämme toisiamme, näin herrani astuvan katua pitkin. Hän näki myöskin minut, ja minä huomasin hänen useita kertoja katsahtavan Rolandoon. Häntä kummastutti ilmeisesti nähdessään minut sellaisten seurassa. Sillä varma on, ettei Rolandon ulkonäkö puhunut suotuisasti hänen tapainsa puolesta. Hän oli kookas ja romuluinen; pitkässä naamassa oli suuri kyömynenä; ja jos hän ei ollutkaan suorastaan inhottavan näköinen, niin hän näytti ainakin hävyttömältä lurjukselta.
En erehtynyt arveluissani. Illalla huomasin Rolandon naaman tehneen suuren vaikutukseen don Bernardiin. Hän olisi varmaan empimättä uskonut kaikki hänen sievät tekosensa, jos olisin uskaltanut ne kertoa. Hän kysäisi minulta, kuka se roikale oli, jonka hän näki seurassani päivällä. Vastasin, että hän oli muuan alguazil, luullen hänen tyytyvän siihen vastaukseen ja ettei hän kysyisi enempää. Mutta hän alkoi urkkia yhtä ja toista, ja kun jouduin siitä hämilleni, muistaessani Rolandon uhkaukset, niin hän keskeytti äkkiä keskustelun ja meni maata. Toimitettuani seuraavana aamuna tavalliset palvelustehtäväni hän luki kouraani kymmenen tukaattia kymmenen realin asemesta lausuen: "Tämän saat, ystäväni, palkaksesi siitä, että olet palvellut minua tähän asti. Mene hakemaan toinen palveluspaikka; minä en voi pitää palvelijaa, jolla on sellaisia tuttavuuksia." Koetin puolustautua kertomalla tuntevani tämän alguazilin Valladolidin ajoilta, jossa lääkärinä ollessani olin kerran lääkinnyt häntäkin. "Hyvä, hyvä", vastasi don Bernard "sinä osaat sukkelasti puolustautua; mutta se sinun olisi pitänyt sanoa eilen eikä joutua hämillesi." — "Herra", vastasin, "tosi on se, etten uskalla sitä sanoa vaitiolonlupauksen takia; siitä syystä jouduin hämilleni." — "Tosiaankin", vastasi hän, taputtaen minua hiljaa olalle, "se on uskollista vaitiolemista! En olisi uskonut sinua niin viekkaaksi. Mene, poikaseni, me eroomme nyt: palvelija, joka seurustelee sellaisten kanssa, ei sovi minulle."