Kukkaroni oli tällä kertaa hyvin varustettu. Sen melkoisen summan lisäksi, jonka olin tohtori Sangradon luona ollessani säästänyt palkastani, olin saanut paljon juomarahoja don Bernardilta — hän oli hyvin antelias. Kun en nyt tuntenut mitään halua palvelemiseen, niin päätin lähteä matkustelemaan. Tunsin varsinkin suurta halua nähdä Toledoa; sinne saavuin kolmen päivän kuluttua. Otin asunnon eräässä hyvässä ravintolassa, jossa minua pidettiin ylhäisenä aatelismiehenä korean pukuni vuoksi, jota tietysti pidin ylläni. Nähtyäni kaiken, mitä Toledossa on katsomisen arvoista, läksin taas matkalle eräänä aamuna päivän sarastaessa, kulkien Cuencan tietä myöten, tarkoituksella mennä Aragoniaan. Toisena päivänä tulin matkani varrella erääseen ravintolaan; ja nauttiessani virvokkeita sinne saapui joukko pyhän hermandadin sotilaita. He tilasivat viiniä ja rupesivat juomaan, jota tehdessään he keskustelivat eräästä miehestä, joka heidän pitäisi vangita. "Hän ei ole kolmeakolmatta vuotta vanhempi; hänellä on pitkä musta tukka, kaunis vartalo, kotkannenä, ja hän ratsastaa ruskealla hevosella."
Kuuntelin heidän puhettaan, josta olin olevinani aivan välinpitämätön, eikäpä se todestaan minua suuresti liikuttanutkaan. Jätin heidät ravintolaan jatkaen matkaani. En ollut astunut puoltakaan tuntia, kun näin erään nuoren erittäin pulskan aatelismiehen ratsastavan kastanjanruskealla hevosella. "Totisesti", lausuin itsekseni, "tuossahan se mies on, jota hermandadin miehet etsivät, tai sitten erehdyn kokonaan. Hänellä on pitkä musta tukka ja kotkannenä; hän on ihan varmaan se takaa ajettu." Minä tahdon tehdä hänelle hyvän palveluksen. "Sennor", kysyin häneltä, "sallitteko kysyäni, onko teillä ollut äskettäin joku kunnianasia suoritettavana." Ratsumies ei vastannut kysymykseeni, mutta katsoi hämmästyneenä minua. Vakuutin etten suinkaan uteliaisuudesta tehnyt sitä kysymystä. Sen hän hyvin uskoi, kerrottuani hänelle, mitä olin kuullut ravintolassa. Silloin hän vastasi, "jalomielinen vieras, en kiellä näiden sotilasten juuri minua tarkottavan; otanpa siis toisen tien karttaakseni heitä." — "Minun mielestäni", vastasin, "meidän pitäisi etsiä joku turvallinen paikka, jossa voisimme olla suojassa ukonilmalta, joka on ihan tulossa." Silloin huomasimme puitten alla hyvin varjoisan käytävän, joka johti meidät erään vuoren juurelle, jossa oli erakkomaja.
Se oli suuri ja syvä onkalo, jonka aika oli kaivertanut kallioon; ihmiskädet olivat rakentaneet sen eteen kivistä ja raakunkuorista rakennuksen, joka oli ruohon peitossa. Ympäristö oli kirjavana tuhansia erilaisia kukkia, joiden tuoksu täytti ilman, ja luolan vieressä oli vuoressa pieni halkeama, josta syöksyi kohisten lähde, valaen vedellään alla olevaa niittyä. Majan ovella seisoi ystävällinen, vanhuudesta raihnainen erakko. Toisella kädellään hän nojasi sauvaan, ja toisessa oli rukousnauha, jossa oli ainakin kaksisataa helmeä. Päässä hänellä oli ruskea villamyssy, joka oli painettu syvään yli korvain, ja parta, joka oli luntakin valkeampi, ulottui vyötäisille asti. Me lähestyimme häntä. "Isäseni", lausuin hänelle, "suotteko meille suojaa ukonilmaa vastaan, joka on uhkaamassa?" — "Tulkaa, lapseni", vastasi erakko katseltuaan minua tarkkaavaisesti; "tulkaa majaani, ja asukaa siellä niin kauan kuin haluatte. Hevosenne voitte viedä tuonne; siellä sen on hyvä olla", lisäsi hän, osottaen eturakennusta. Toverini vei hevosensa sinne, ja sitten menimme vanhuksen kanssa luolaan.
Tuskin olimme päässeet katon alle kun rankkasade puhkesi hirmuisella ukkosenjyskeellä ja salamoilla. Erakko lankesi polvilleen pyhän Pacomiuksen kuvan eteen, joka oli liimattu seinään kiinni, ja me noudatimme hänen esimerkkiään. Kun ukonilma meni ohi, niin me nousimme ylös: mutta kun sadetta jatkui eikä yö enää ollut kaukana, niin vanhus lausui meille: "Lapset, en kehottaisi teitä enää lähtemään tielle tähän aikaan, ellei aivan tärkeät asiat sitä vaadi." Toverini ja minä vastasimme, ettei mikään estänyt meitä jäämästä, ja että jollemme olisi kovin suureksi vaivaksi hänelle, niin pyytäisimme yösijaa hänen majassaan. "Minulle te ette ole yhtään vaivaksi", vastasi erakko. "Mutta teille itsellenne se ei ole mukavaa, sillä makuusijanne tulee olemaan huono, eikä minulla ole tarjota teille muuta kuin erakonruokaa."
Näin sanoen tämä hurskas vanhus vei meidät istumaan erään pienen pöydän ääreen, jossa oli moniaita sipulia, palanen leipää ja ruukullinen vettä. Niitä osottain lausui vanhus: "Tässä näette, lapseni, tavallisen ruokani; mutta nyt tahdon teidän tähtenne tuoda vähän parempaa." Hän meni ottamaan palasen juustoa ja kaksi kourantäyttä pähkinöitä, asettaen ne pöydälle, Toverini, jolla ei ollut erityistä ruokahalua, ei maistanut juuri mitään. "Huomaan, että olette tottunut parempiin ruokiin kuin minun", lausui vanhus sen nähdessään, "tai paremminkin on lihan palvelus turmellut luonnollisen makunne. Samallainen olin minäkin maailmassa. Eivät parhaimmatkaan liharuuat, hienoimmatkaan herkut olleet kyllin hyviä minulle; mutta yksinäisyyteen tultuani ovat aistini saavuttaneet takaisin entisen puhtautensa. Nykyään en syö muuta kuin juuria, hedelmiä ja maitoa, sanalla sanoen, ainoastaan esivanhempamme ravintoaineita."
Hänen puhuessaan nuori aatelismies vaipui syviin mietteisiin. Erakko huomasi sen. "Poikaseni, sinun sydämesi on rauhaton", lausui hän. "Etköhän voisi kertoa minulle, mikä mieltäsi painaa? Avaa sydämesi minulle. Minä olen sillä ijällä, jolloin voidaan antaa neuvoja, ja sinä olet ehkä niiden tarpeessa." — "Kyllä on niin laita isäseni", vastasi aatelismies huoahtain, "olen todellakin niiden tarpeessa. Tahdon noudattaa niitä, joita te niin ystävällisesti tarjootte minulle. Enpä luule vaaralliseksi ilmaista huoliani teidän kaltaisellenne ihmiselle." — "Et suinkaan, poikaseni", vastasi vanhus, "älä pelkää mitään; minulle voi kuka tahansa tunnustaa murheensa." — Silloin aatelismies kertoi seuraavan historian:
Kahdeskymmeneskahdeksas luku.
Don Alfonson historia.
"En tahdo salata teiltä mitään, isäni, enkä myöskään tältä vieraalta, joka meitä kuuntelee; sen jalomielisyyden perästä, jota hän on minulle osoittanut, en voi olla luottamatta häneen. Olen kotoisin Madriidista ja alkuperäni on tällainen. Eräs saksalaisen kaartin upseereja, nimeltään parooni von Steinbach löysi kerran palatessaan iltasella kotiinsa portailtaan valkeaan liinaan käärityn nyytin. Hän otti sen ja vei huoneeseensa vaimolleen. Nyytti sisälsi vasta syntyneen lapsen, joka oli kääritty hienoimpaan palttinaan, johon oli myöskin pistetty paperilippu. Siihen oli kirjoitettu, että lapsi kuului hyvänsäätyisille ihmisille, jotka kerran tulisivat ilmaisemaan itsensä. Vielä mainittiin siinä pojan olevan kastetun nimellä Alfonso. Minä olen tämä onneton lapsi, ja muuta en alkuperästäni tiedä.
"Kohtaloni liikutti paroonia ja hänen vaimoaan; ja kun heillä ei ollut itsellään lapsia, niin he päättivät kasvattaa minut Alfonson nimellä. Kuta vanhemmaksi vartuin, sitä enemmän he tunsivat kiintyvänsä minuun. Lapsellisuudellani ja herttaisuudellani sain heidät aina itseäni hyväilemään. Saavutin siis heidän rakkautensa. He hankkivat minulle kaikenlaisia opettajia. Kasvatukseni tuli heidän ainoaksi harrastuksekseen; ja sensijaan että olisivat kärsimättömyydellä odottaneet vanhempaini saapuvan ilmaisemaan itsensä, he näyttivät päinvastoin toivovan syntyperäni pysyvän ainaisesti salassa. Kun aloin tulla asekuntoiseksi, niin parooni lähetti minut sotapalvelukseen. Hän hankki minulle vänrikinpaikan sekä laitatti pienet vaunut minulle, ja kiihottaakseen minua etsimään tilaisuuksia, joissa kunniaa saavutetaan, hän lausui, että tie maineeseen on kaikille avoinna, ja että sodassa saamani kunnia tulisi olemaan sitä suurempi, kun saisin kiittää siitä ainoastaan itseäni. Samalla hän ilmoitti minulle syntyni salaperäisyyden, josta en ollut siihen asti mitään tiennyt. Kun minua yleensä pidettiin Madriidissa hänen poikanaan, joksi itsekin olin luullut itseäni, niin voitte arvata, että se tieto teki minuun hyvin tuskallisen vaikutuksen. En voinut enkä voi vieläkään ajatella sitä ilman häpeäntunnetta. Kuta varmemmalta näyttää, että lienen ylhäistä syntyperää, sitä surettavampaa on tietää niiden hyljänneet minut, joita saan elämäni lahjassa kiittää.