Gil Blas: Santillanalaisen elämänvaiheet

by Alain René Le Sage

"Läksin Alankomaihin palvelukseen; mutta pian senjälkeen tehtiin rauha. Palasin Madriidiin, jossa parooni ja paroonitar ottivat minut entisellä hellyydellä vastaan. Kävelin kerran, oltuani jo kaksi kuukautta kotona, muutamalla syrjäisellä kadulla. Silloin eräs tuntematon henkilö hyökkäsi päälleni, luullen nähtävästi minua joksikin toiseksi, ja syyti törkeimpiä solvauksia minua vastaan. Mutta huomattuaan olevani parooni von Steinbachin poika, (minä puolestani en tuntenut häntä ensinkään) hän koetti pyytää anteeksi. Mutta loukkaus oli niin törkeä, ettei sitä voinut sovittaa muualla kuin verellä: käskin hänen siis puolustautumaan. Paljastimme miekkamme, eikä ottelu kestänyt kauan. En tiedä, lieneekö hän ollut liian malttamaton, vai olinko ehkä taitavampi häntä, summa on, että annoin pian hänelle kuolettavan piston. Hän horjui ja kaatui. Kauhuissani siitä, että olin surmannut ihmisen juoksin kotiini, hyppäsin nopeasti ratsuni selkään ja läksin ratsastamaan Toledoon päin. En uskaltanut käydä sanomassa jäähyväisiä parooni von Steinbachille, koska ymmärsin asian tuottavan hänelle surua, ja muuten käsitin oloni Madriidissa niin vaaralliseksi, etten voinut kyllin nopeasti sieltä paeta.

"Surulliset ajatukset mielessäni ratsastin koko lopun yötä ja seuraavan aamupäivän. Mutta päivällisaikaan minun täytyi pysähtyä antaakseni hevosen levätä, mikä oli tarpeen myöskin helteen takia, joka alkoi käydä kovin tukalaksi. Viivyin eräässä kylässä auringon laskuun saakka, jonka jälkeen jatkoin matkaani, aikoen päästä yhteen menoon Toledoon asti. Olin jo ajanut Illescas'iin ja pari peninkulmaa sen ohikin, kun noin puoliyönaikana minut yllätti keskellä aukeata hirmuinen ukkosilma, samallainen kuin tämänpäiväinen. Lähestyin erästä puutarhanmuuria, joka oli muutaman askeleen päässä minusta, ja kun en parempaakaan suojapaikkaa nähnyt, niin asetuin hevosineni niin hyvin kun voin katsomalavan alle muutaman huvihuoneen viereen, joka oli muurin päässä. Nojautuessani ovea vastaan huomasin sen olevan auki, jota arvelin palvelijan huolimattomuuden syyksi. Nousin satulasta pois, ja astuin huvimajaan sekä uteliaisuudesta että sateen tähden, joka kasteli minua lavan allakin; sitten vedin hevosenikin mukaani ohjista.

"Rajuilman kestäessä tarkastelin paikkaa, jossa olin, vaikken voinut mitään nähdä muulloin kuin salamain välähdellessä. Huomasin, että talo epäilemättä kuului ylempisäätyiselle väelle. Odotin sateen taukoomista lähteäkseni uudestaan matkalle, mutta silloin huomasin ulompaa kirkasta valoa, mikä sai minun muuttamaan päätökseni. Jätin hevoseni majaan, sulkien oven huolellisesti, ja läksin astumaan valoa kohden, siinä mielessä että talonväki oli mahdollisesti vielä jalkeilla, että voisin pyytää yösijaa. Kulettuani parin käytävän läpi saavuin erään salin eteen, jonka ovi oli niinikään auki. Astuin sisään; komeassa kristallikruunussa paloi siellä joukko vahakynttilöitä, joiden valossa näin, että huone oli perin komeasti sisustettu, josta huomasin talon todella kuuluvan jollekin ylimykselle. Lattia oli marmorista, paneelit kauniit ja taidokkaasti kullatut, seinäkoristeet olivat niinikään ihmeteltäviä taideteoksia ja katto oli täynnä mitä hienoimpia maalauksia. Mutta kaikista enimmin huomiota herättäviä olivat lukemattomat valkomarmoriset rintakuvat, joita sali oli täynnä ja jotka esittivät Espanjan kuuluisimpia sankareita. Minulla oli hyvää aikaa katsella tätä komeutta, sillä vaikka tuontuostakin koetin tarkkaavasti kuunnella, niin en kuullut pienintäkään risahtusta mistään enkä nähnyt yhtäkään ihmistä.

"Salin eräällä seinällä oli ovi, joka oli ainoastaan työnnetty kiinni. Raotin sitä ja näin siellä rivin huoneita, joista ainoastaan viimeinen oli valaistu. Palaisinko takaisin, vai uskaltaisinko mennä sinne? Ymmärsin tosin että palaamiseni olisi ollut viisainta, mutta uteliaisuuteni sai voiton. Menin eteenpäin, kuljin huoneitten läpi ja saavuin valaistuun kamariin. Siellä paloi marmoripöydällä yksi vahakynttilä kullatussa hopeajalassa. Huomasin huonekaluston olevan ylen hienoa ja komeata tekoa, mutta katsahdettuani huoneessa olevaan vuoteeseen, jonka uutimet olivat puoleksi avatut lämmön tähden, veti siinä makaava henkilö kokonaan huomioni puoleensa. Hän oli nuori nainen, joka ukkosenjyrinästä huolimatta nukkui sikeästi. Lähestyin häntä hiipien, ja silloin hän heräsi.

"Ajatelkaahan kuinka hän säikähtyi, nähdessään yösydännä huoneessaan tuntemattoman miehen. Hän vavahti kauhusta ja parahti kimakasti. Koetin rauhoittaa häntä, ja lausuin hänelle notkistaen polveani: 'Rouvani, älkää pelätkö; en tule tänne pahoissa aikomuksissa.' Aioin jatkaa, mutta hän oli niin pelästynyt, ettei kuullut mitään. Hän kutsui useita kertoja naisiaan; ja kun ei kukaan vastannut, niin hän heitti ylleen keveän yöpuvun, joka oli sängyn vieressä, hyppäsi nopeasti vuoteestaan ja riensi samain huoneitten läpi, joista minäkin olin tullut, huutaen milloin palvelusneitojaan, milloin pikku sisartaan, joka oli hänen hoidettavanaan. Odotin talon kaikkein palvelijain saapuvan, ja ehdin ajatella sitäkin, että he minua kuulematta antaisivat minulle pahoin selkään. Mutta onnekseni hänen huutojensa johdosta ei saapunut muuta kuin muuan vanha palvelija, joka ei olisi voinut paljon häntä suojella, jos vaaraa todella olisi ollut. Palvelijan tulosta hän kuitenkin jonkunverran rohkaistui ja kysyi minulta ylpeästi, kuka olin, miten ja mitävarten olin rohjennut tulla hänen taloonsa. Rupesin selittelemään, mutta tuskin ehdin mainita puutarhamajan oven olleen auki, kun hän huudahti: 'Taivaan nimessä, mikä epäluulo nousee mieleeni!'

"Näin sanoen hän sieppasi kynttilän pöydältä ja juoksi läpi kaikkein huoneitten, vaan palvelijoitaan ja sisartaan hän ei nähnyt, huomasihan vaan, että he olivat vieneet mennessään kaikki tavaransa. Epäluulonsa näytti siis vaan liiankin aiheutetulta, jonkavuoksi hän tuli kiivaasti minua kohden lausuen: 'Konna, älä teeskentele petoksesi lisäksi. Sattumalta sinä et ole tullut tänne: sinä olet don Fernand de Leyvan väkeä, ja olet osallinen hänen rikokseensa.' — 'Rouva', vastasin, 'älkää sekottako minua vihollisiinne. Minä en tunne don Fernand de Leyvaa, en tiedä edes, kuka te olette. Olen onneton aatelismies, jonka eräs kunniariita on pakottanut poistumaan Madriidista, ja minä vannon kaiken pyhän nimessä, etten olisi koskaan tullut luoksenne, ellei ukonilma olisi yllättänyt minua matkalla. Muuttakaa siis suosiollisemmiksi ajatuksenne minusta: älkää pitäkö minua vihollisenanne, vaan ennemminkin niiden kostajana.' Nämä sanat ja ääni, jolla ne lausuin, rauhottivat häntä, niin ettei hän enää katsonut minua pahantekijäksi; mutta pelosta pääseminen vaikutti sen, että hän heittäytyi kokonaan surun valtaan. Hän alkoi itkeä katkerasti. Hänen kyyneleensä liikuttivat minua, niin että olin pian miltei yhtä murheissani kuin hänkin, vaikken edes tiennyt, mikä hänen suruunsa oli oikeastaan syynä. Itkin hänen kanssaan, mutta sitten jouduin ankaraan raivoon hänelle tehden vääryyden johdosta ja paloin halusta kostaa sen. Kysyin häneltä: 'Rouva, millä tavalla teitä on loukattu? Puhukaa: minä otan kostonne omakseni. Tahdotteko, että ajan takaa don Fernandia ja lävistän miekallani hänen sydämensä? Nimittäkää kaikki ne, joiden verta kostonne vaatii; käskekää! Mitä vaaroja, mitä vaivoja asianne suoritus vaatineekin, niin se muukalainen, jonka luulitte kuuluvan vihollistenne joukkoon, on tekevä sen puolestanne.'

"Intoni hämmästytti naista, pysäyttäen hänen kyyneltulvansa. 'Antakaa anteeksi, herra, epäluuloni', lausui hän, 'kova kohtaloni oli syynä siihen. Teidän jalomielisyytenne saa minun näkemään erehdykseni; en enää tunne häpeätä, että vieras on näkemässä häväistystä, joka on tapahtunut perheelleni. Jalo vieraani, en hylkää apuanne; mutta don Fernandin henkeä en teiltä vaadi.' — 'Mitä palveluksia sallitte siis minun teille tehdä, rouva?' kysyin silloin. — 'Herra', vastasi rouva, 'syy itkuuni on tämä; don Fernand de Leyva on pyytänyt vaimokseen sisartani Juliaa, jonka hän oli nähnyt kerran Toledossa, jossa me tavallisesti asumme; mutta isäni, Polan'in kreivi, hylkäsi hänen kosintansa vanhan vihamielisyyden vuoksi, joka on vallinnut perheittemme välillä. Sisareni on nähtävästi ollut kyllin heikko seuratakseen palvelijaini neuvoja, jotka don Fernand on varmaan lahjonut. Saatuaan tietoonsa, että me olimme aivan yksinämme tällä maatilalla, hän on käyttänyt hyväkseen tilaisuutta ja on nyt vienyt pois Julian ja piilottanut hänet jonnekin, kunnes ovat naimisissa. Nyt haluaisin vaan selville, mihin hän on sisareni piilottanut, että isäni ja veljeni, jotka ovat olleet jo kaksi kuukautta Madriidissa voisivat ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin. Jumalan nimessä pyydän senvuoksi teiltä sitä suurta palvelusta, että tutkisitte tarkasti kaikki Toledon ympäristöt saadaksenne varman tiedon tästä asiasta; koko perheeni on siitä teille ijäti kiitollinen.'

"Donna Seraphina — se oli naisen nimi — ei ajatellut, kuinka sopimaton hänen antamansa tehtävä oli miehelle, joka ei voinut kyllin nopeasti poistua Castiliasta; mutta kuinkapa hän olisi voinut sitä aavistaa; enhän ajatellut sitä itsekään. Hyvilläni kun voin olla hyödyksi hänelle otin riemulla vastaan tehtävän, luvaten täyttää sen yhtä suurella innolla kuin nopeudellakin. En malttanut odottaa edes päivännousua lunastaakseni lupaukseni vaan jätin heti paikalla Seraphinan, vannoen korvaavani säikäyksen, jonka alussa olin tuottanut hänelle, ja vakuuttaen antavani pian uutisia itsestäni. Läksin samaa tietä kuin olin tullutkin. Kaksi päivää etsin Julian ryöstäjää; mutta tarkimmatkaan tiedustelut eivät hyödyttäneet mitään; en löytänyt heistä jälkeäkään. Harmissani puuhaini menestymättömyydestä palasin Seraphinan luo, jonka arvelin olevan nääntymäisillään epätietoisuuden vuoksi. Mutta hän olikin paljon rauhallisempi kuin luulinkaan. Hän sanoi olleensa onnekkaampi minua, hän nimittäin tiesi sisarensa tilan, koska oli saanut kirjeen don Fernandilta itseltään. Hän oli kirjoittanut salaa naineensa Julian ja vieneensä hänet erääseen Toledon luostariin. 'Minä lähetin hänen kirjeensä isälleni', jatkoi Seraphina. 'Toivon että asia sovitaan hyvällä, ja että juhlalliset häät päättävät riidan, joka on niin kauan erottanut perheitämme.'

"Tehtyään siten selkoa sisarensa kohtalosta Seraphina rupesi puhumaan vaivasta, jota oli tuottanut minulle, ja vaarasta, johon oli ajattelemattomasti saattanut minut. Vasta jälestäpäin hän oli muistanut sanoneeni hänelle olevani pakomatkalla kunniariidan tähden, joten naisenryöstäjän etsiminen oli kovin sopimaton tehtävä minulle. Hän pyysi anteeksi menettelyään kohteliaimmilla sanoilla. Kun olin levon tarpeessa, niin hän vei minut saliin, jossa istuuduimme vierekkäin. Hänellä oli yllään aamupuku valkeasta, mustaraitaisesta tahtisilkistä, ja päässään samasta aineesta tehty hattu, jossa oli mustat sulat. Tästä olisi voinut arvata hänet leskeksi, mutta hän oli niin nuori, etten tiennyt oikein, mitä ajatella.

"Jos minua kiusasi halu saada selkoa siitä, niin hän näkyi puolestaan olevan yhtä utelias tietämään, kuka minä olin. Hän pyysi minun ilmoittamaan nimeni, jonka hän varmasti arveli olevan jaloa syntyä, päättäen sekä hienosta ulkomuodostani, että varsinkin ylevämielisestä alttiudestani häntä palvelemaan. Kysymys oli minulle epämukava; punastuin ja jouduin hämilleni; enkä kiellä vastanneeni olevani parooni von Steinbachin poika, joka taasen oli saksalaisen kaartin upseeri. 'Sanokaapa vielä', kysyi hän edelleen, 'miksi olette lähtenyt Madriidista. Tarjoon teille edeltäkäsin isäni ja veljeni, don Gaspardin, vaikutusvallan avuksenne. Se on vähin kiitollisuuden osoitus miehelle, joka on minua palvellakseen pannut oman elämänsä vaaraan.' Minä kerroin hänelle juurtajaksain kaikki seikat kaksintaistelustani, ja hän myönsi vastustajani olleen väärässä sekä lupasi taivuttaa koko perheensä minun puolelleni.