Tekisin väärin, jos jättäisin mainitsematta ne vaivat ja tuskat, joita sicilialainen herrani kärsi tänä aikana. Vaikea lienee sitä uskoa, mutta totta on sittenkin, ettei hän päiväkausiin poistunut rakkaan Cupidonsa luota. Hän oli läsnä aina, kun eläimen haavaa sidottiin, ja öilläkin hän nousi pari kolme kertaa sitä katsomaan. Ja kaikista inhottavinta oli, että kaikkien palvelijain, varsinkin minun, piti aina olla jalkeilla lähteäksemme paikalla tarvittaissa apinalle palveluksia toimittamaan. Meillä ei sanalla sanottuna ollut hetkenkään lepoa koko talossa, ennenkuin tuo kirottu elikko oli täysin parantunut, alkaen taas tehdä entisiä hyppyjään ja häränpyllyjään. Voimmeko tämän jälkeen epäillä Suetoniuksen kertomuksen todenperäisyyttä, hän kun kertoo Caligulan rakastaneen hevostaan niin että lahjoitti sille komeasti sisustetun talon, jossa oli suuri palvelijakunta sen tarpeeksi, ja miettineen nimittää sen Rooman konsuliksi? Isäntäni lempi apinaansa aivan yhtä hartaasti; hän olisi varmaan nimittänyt mielellään sen corregidoriksi.
Mutta pahin onnettomuus oli minulle, että olin koettanut tässä asiassa olla yli muitten palvelijain herralleni mieliksi, josta syystä olin rasittanut itseäni niin Cupidon vuoksi, että käännyin tautivuoteelle. Jouduin kovaan kuumeeseen, joka kiihtyi niin, että menetin tajuntani. Viiteentoista päivään en tiennyt mitään ulkomaailmasta, vaan häälyin elämän ja kuoleman vaiheella. Sen vaan tiedän, että nuoruuteni kamppaili niin voimakkaasti kuumeen kanssa, että tulin lopulta taas tajuuni. Ensimmäinen havaintoni oli, että olin toisessa huoneessa. Halusin tietää syytä siihen; tiedustin sitä eräältä vanhalta eukolta, joka oli minua hoitamassa, mutta hän vastasi, etten minä saanut vielä puhua, sillä lääkäri oli jyrkästi kieltänyt sen.
Päätin siis olla vaiti, vaikka haluni olikin suuri keskustella hoitajani kanssa. Ajattelin itsekseni sitä, kunnes lääkäri astui huoneeseen. Hän lähestyi minua, tunnusti valtasuontani, tarkasteli kasvojani, ja huomattuaan kaikessa pikaisen parantumisen merkit, hän otti riemullisen muodon, kuten suuren työn tehnyt konsanaankin, ja sanoi vaaran olevan ohi sekä että häntä sai onnitella hyvän parantamisen johdosta.
Rohkaistuneena hänen sanoistaan keskeytin hänen mentyään äänettömyyden, lausuen lujalla äänellä hoitajalleni, että tahdoin ehdottomasti tietoja isännästäni. Eukko joko pelkäsi saattavansa minut vaarallisen mielenliikutuksen valtaan, jos tyydyttäisi pyyntöni, tai sitten hän ehkä vaan toivoi puhumattomuudellaan ärsyttävänsä minua niin, että tulisin uudestaan kipeäksi; mutta kun minä en päästänyt häntä mitenkään rauhaan, niin hän sanoi lopuksi: "Ei, hyvä herra, teillä ole muuta herraa kuin te itse. Galianon kreivi on matkustanut takaisin Siciliaan."
En uskonut korviani; mutta tottapa se oli sittenkin. Herrani oli sairauteni toisena päivänä alkanut pelätä minun kuolevan hänen luonaan, ja oli senvuoksi hyvyydessään muutattanut minut vähine kapineineni erääseen kalustettuun huoneeseen, heittäen minut sinne sallimuksen ja erään sairashoitajan huomaan. Sillä välin hän oli saanut hovista käskyn palata Siciliaan, ja oli lähtenyt matkalle sellaisella kiireellä, ettei ollenkaan enää muistanut minua, joko siitä syystä, että piti minut jo kuolleitten joukkoon kuuluvana, tai lienevät ylhäissäätyiset muuten vähän heikkomuistisia.
Hoitajani kertoi tämän juurtajaksain, lausuen vielä itse toimittaneensa luokseni lääkärin ja apteekkarin, joiden avutta olisin varmaankin kuollut. Vaivuin syviin mietteisiin näiden hupaisten uutisten johdosta. Siinä meni edullinen toimeni Siciliassa! siinä kaikki kauniit toiveeni! "Jos sinulle tapahtuu joku suuri onnettomuus", lausuu eräs paavi, "niin tutkistele tarkoin itseäsi, niin huomaat aina olleesi itsekin syypää." Älköön pyhä isä ottako pahakseen, jollen tässä tapauksessa voinut käsittää, miten olisin itse vaikuttanut onnettomuuteeni.
Täten haihtuivat siis utuna tuuleen ne ihanat unelmat joita mieleni oli täynnä. Ensimmäisenä huolenani oli silloin laukkuni, jonka käskin tuoda vuoteeni viereen tarkastaakseni sitä. Huokaus pääsi rinnastani huomatessani sen avatuksi. "Kas niin! rakas laukkuseni", huudahdin itsekseni, "sinä ainoa lohdutukseni, näenpä, että sinäkin olet ollut vieraissa käsissä." — "Ei, ei, herra Gil Blas", lausui eukko silloin, "rauhoittukaa vaan, teiltä ei ole mitään varastettu; minä olen säilyttänyt laukkuanne kuin kunniaani."
Löysin sieltä sen puvun, joka oli ylläni kreivin palvelukseen tullessani; mutta turhaan hain sieltä sitä pukua, jonka messinalainen oli minulle teettänyt. Herrani ei liene sallinut minun sitä pitää, tahi joku muu oli pistänyt sen parempaan talteen. Kaikki muut tavarani olivat tallella, jopa suuri nahkakukkarokin, jossa olivat rahani. Laskin ne kahteen kertaan, sillä ensi kerralla luulin väärin laskeneeni, kun en saanut kuin viisikymmentä pistoolia, vaikka niitä oli ollut ennen sairastumistani kaksisataakuusikymmentä. "Mitä tämä oikein merkitsee, muori kulta?" kysyin hoitajaltani, "rahani näkyvät julmasti huvenneen." — "Vaan ei kukaan muu kuin minä ole niihin koskenut", vastasi eukko, "ja minä olen käyttänyt niitä niin säästeliäästi kuin suinkin; mutta sairastaminen käy kalliiksi, pitää olla myötäänsä raha kourassa. Katsokaahan tätä", lisäsi uskollinen taloudenhoitajattareni, vetäen taskustaan kasan papereita, "tässä on tili menoista ja niin luotettava kuin kulta. Siitä näette, etten ole penniäkään pannut hukkaan."
Silmäsin häthätää läpi tilin, joka sisälsi noin viisitoista tai kaksikymmentä sivua. Herra armahtakoon sitä lintujen paljoutta, joka oli ostettu minun tiedotonna maatessani! Yksistään lihaliemeen oli pantu ainakin kaksitoista pistoolia, ja muita tavaroita oli kulutettu jotenkin samat määrät. Minua tuskin uskottaisiin, jos kertoisin, kuinka paljon puita, kynttilöitä, vettä, luutia y.m. hän oli sillaikaa ostanut. Mutta huolimatta kaikista ponnistuksistaan hän ei sittenkään ollut saanut summaa nousemaan kolmeakymmentä pistoolia suuremmaksi, joten jälellä piti olla vielä kaksisataakymmenen pistoolia, Huomautin hänelle siitä; mutta silloin eukko alkoi mitä viattomimmalla naamalla vakuuttaa kaikkien pyhimysten nimessä, ettei kukkarossa ollut kuin kahdeksankymmentä pistoolia, kun kreivin hovimestari uskoi sen hänen haltuunsa. "Mitä sanottekaan, muori kulta?" keskeytin hänet äkkiä, "kreivin hovimestariko teille antoi kapineeni?" — "Hän juuri", vastasi eukko, "hän ne antoi minulle ja sanoi samalla: 'Kas tässä, muoriseni, kun herra Gil Blas on saanut viimeisen voitelun, niin toimittakaa hänelle kunniallinen hautaus; tässä laukussa on rahoja kustannuksia varten'."
— "Voi sinuas, kirottu napolilainen!" huudahdin silloin; "eipä minun ole nyt vaikea arvata, mihin hävinneet rahani ovat joutuneet. Sinä ne veit korvataksesi osan niistä varkauksista, joista minä sinua estin." Tämän harminpurkauksen jälkeen kiitin taivasta, ettei tuo roisto ollut kaikkia ottanut. Mutta niin paljon kuin minulla olikin aihetta syyttää hovimestaria omaisuuteni varastamisesta, niin en voinut sentään torjua sitä ajatusta, että varas saattoi varsin hyvin olla hoitajatterenikin. Epäilin vuoroon toista, vuoroon toista heistä; vaikka asiahan oli minulle oikeastaan samantekevä. Eukolle en mitään sanonut, enkä moittinut yhtään hänen kaunista laskuaankaan; eihän siitä olisi ollut mitään hyötyä. Minä supistin kostoni siihen, että kolmen päivän kuluttua maksoin, hänen palkkansa ja käskin hänen mennä.