Eräänä päivänä tuli sanoma, että Lerman linnassa oli syttynyt tulipalo, joka oli polttanut tuhaksi enemmän kuin puolet siitä, Läksin viipymättä paikalle ottamaan selvää vahingon suuruudesta. Tutkittuani tarkasti kaikki tulipaloa koskevat seikat tein siitä laajan kertomuksen, jonka Monteser vei herttuan nähtäväksi. Huolimatta uutisen ikävyydestä kertomukseni miellytti kuitenkin ministeriä, niin että hän kysyi, kuka oli sen tekijä. Don Diego vastasi ja kertoi sen ohella muutakin hyvää minusta, niin että kun hänen ylhäisyytensä kuusi kuukautta myöhemmin menetti yhden sihteereistään, nimeltä don Valerio, niin hän valitsi minut hänen sijaansa.
Monteser toi tämän ilosanoman minulle lausuen: "Ystäväni Gil Blas, en tosin mielelläni luovu teistä, mutta pidän teistä kuitenkin siksi paljon, että iloitsen teidän ylennyksestänne don Valerion sijalle. Tulette varmaan menestymään, jos vaan seuraatte näitä kahta neuvoa: ensiksikin menetelkää niin, että hänen ylhäisyytensä on täydellisesti vakuutettu uskollisuudestanne häntä kohtaan, ja toiseksi pitäkää don Rodrigo Calderonia hyvällä tuulella, sillä hän taivuttaa isäntänsä mielen kuin pehmeän vahan mihin tahtoo. Jos voitte saavuttaa tämän mielipalvelijan suosion, niin pääsette pian pitkälle; siitä uskallan vastata." — "Kiitän teitä hyvistä tiedoistanne, don Diego", vastasin, "mutta olkaahan hyvä ja kertokaa minulle, millainen don Rodrigo on luonteeltaan. Olen kuullut hänestä yhtä ja toista maailmalla. Hänet on kuvattu minulle ilkeäksi mieheksi; mutta minä en yleensä luota niihin kuvauksiin, joita ihmiset kertovat hovimiehistä, vaikkapa ne joskus lienevät tosiakin. Sanokaapa siis, pyydän, mitä te ajattelette don Calderonista." — "Kysymyksenne on hankala", vastasi yli-intendentti häijysti nauraen. "Kenelle tahansa muulle kuin teille vastaisin epäröimättä, että hän on hyvin kelpo mies ja etten tiedä hänestä muuta kuin hyvää; mutta teitä kohtaan tahdon olla vilpitön. Sillä paitsi että uskon teidät mieheksi, joka osaa pitää suunsa kiinni, katson velvollisuudekseni puhua teille koristelematta don Rodrigosta, koska kerran kehotin teitä huomaavaisuuteen häntä kohtaan; muutenhan tekoni jäisi puolinaiseksi."
"Kuulkaahan siis", jatkoi hän, "että hän oli alkujaan tavallinen palvelija, nimeltään don François de Sandoval, ja siitä hän on vähitellen kohonnut herttuan ensimmäiseksi sihteeriksi. Pöyhkeämpää ihmistä ei ole auringon alla. Hän ei esimerkiksi juuri vastaa kohteliaisuuksiin, joita hänelle tehdään, ellei erittäin painavat syyt häntä siihen pakota, hän pitää sanalla sanoen itseään Lerman herttuan virkakumppalina, ja oikeastaan voisi sanoakin hänen olevan osallisena pääministerin virassa, sillä kaikki virat täytetään aina hänen mielensä mukaan. Yleisö tosin mutisee siitä usein; mutta se ei häntä huoleta. Tästä jo voitte osapuilleen käsittää", lisäsi don Diego, "miten teidän on käyttäydyttävä niin ylpeätä herraa kohtaan." — "Kyllä, kyllä", vastasin; "olkaa huoleti. Olisipa ihme, jos en osaisi hierautua hänen suosioonsa. Kun kerran tuntee sen henkilön heikkoudet, jota tahtoo miellyttää, niin pitäisipä olla oikea tomppeli, ellei asia luonnistuisi."
— "Niinpä lähtekäämme siis viipymättä esittämään teitä Lerman herttualle", lausui don Diego.
Lähdimme ministerin luo, jolla oli paraillaan vastaanotto suuressa salissaan. Siellä oli suuri joukko puheille pyrkijöitä. Joskaan herttua ei suostunut heidän anomuksiinsa, niin hän kuitenkin otti ystävällisesti vastaan heidän paperinsa; ja minä panin merkille, että hän vastasi hyvin kohteliaasti jokaiselle, joka häntä puhutteli.
Me odotimme kärsivällisesti, kunnes kaikki muut olivat lähteneet. Silloin don Diego sanoi hänelle: "Teidän ylhäisyytenne, tässä on Gil Blas Santillanasta, se mies, jonka olette määrännyt don Valerion seuraajaksi." Silloin herttua katsoi minuun, lausuen ystävällisesti, että olin ansainnut sen paikan niillä palveluksilla, joita olin jo hänelle tehnyt. Sitten hän kutsui minua kabinettiinsa puhellakseen kanssani kahdenkesken, tai oikeastaan arvostellakseen älyäni keskustelun johdosta. Sain selittää hänelle, kuka olin, ja missä toimissa olin siihen asti ollut. Hän vaati minun kertomaan kaiken aivan totuuden mukaan. Senjälkeen hän lausui minulle: "Santillana, ystäväni, muista nyt, että olet kuninkaan palvelija ja että kaikki työsi kuuluu hänelle. Nyt saat seurata minua; minä selitän sinulle tehtäväsi!" Näin lausuen herttua saattoi minut pieneen huoneeseen, joka oli hänen kabinettinsa vieressä ja jossa oli hyllyillä noin parikymmentä hyvin paksua asiapaperinidosta.
"Tässä on sinun työpaikkasi", lausui herttua. "Nämä nidokset, joita tässä näet, muodostavat luettelon kaikista ylhäisistä perheistä Espanjan kuninkaan maissa. Jokainen näistä nidoksista sisältää aakkosjärjestyksessä lyhyen selonteon kaikista yhdessä valtakunnan osassa asuvista aatelismiehistä, esittäen heidän ja heidän esi-isäinsä maalle tekemät palvelukset sekä myöskin kaikki heille sattuneet kunniariidat. Sen ohessa niissä on mainittu heidän varallisuutensa, tapansa, sanalla sanoen kaikki heidän hyvät ja huonot ominaisuutensa. Siten minä siis voin, jos he tulevat hoviin suosionosotuksia anomaan, yhdellä silmäyksellä nähdä, ansaitsevatko he sitä vai ei. Saadakseni tarkat tiedot tästä kaikesta, olen hankkinut kaikkialla henkilöitä, joiden tehtävänä on ottaa selko kaikesta ja antaa minulle ne tiedoksi kirjallisilla muistiinpanoilla. Mutta kun nämä muistiinpanot ovat sekavia ja murteellisuuksia täynnä, niin ne täytyy uudestaan kirjoittaa ja siistiä niiden sanamuotoa, sillä kuningas luetuttaa joskus näitä luetteloita itselleen. Tämän kaunista ja täsmällistä kirjoittamiskykyä vaativan tehtävän annan sinulle tästä hetkestä alkaen".
Näin lausuen hän otti suuresta salkusta, joka oli täynnä papereita, yhden vihkon, antaen sen minulle. Sitten hän läksi pois työhuoneestani saadakseni rauhassa suorittaa mallinäytökseni. Luin paperin, joka näytti olevan täynnä raakoja puheenparsia, sekä aloin kääntää sitä puhtaalle Castilian kielelle.
Olin kirjoittanut jo neljä tai viisi sivua, kun herttua tuli huoneeseeni; hän oli näet utelias näkemään mitenkä työ minulta sujuu. Hän lausui: "Santillana, näytäppä minulle, mitä olet ehtinyt valmistaa; olen utelias näkemään sitä". Samalla hän, silmättyään työtäni, luki suurella tarkkaavaisuudella alun siitä. Hän näytti niin tyytyväiseltä siihen, että minä oikein hämmästyin. "Vaikka jo ennakolta olin hyvissä käsityksissä sinusta", lausui ministeri, "niin minun täytyy myöntää, että työsi on odotuksianikin parempi. Sillä sinun kirjoitustapasi ei ole ainoastaan sievää ja täsmällistä, vaan vielä sujuvaa ja huvittavaakin. Sinä vastaat kaikin puolin sitä hyvää ajatusta, jonka sain kynäilytaidostasi, enkä enää sure edeltäjäsi menettämistä". Kukaties kuinka kauan ministeri olisi minua ylistellytkään, ellei Lemos'in kreivi, hänen sisarenpoikansa, olisi tullut keskeyttämään häntä. Hänen ylhäisyytensä syleili häntä useita kertoja, ja koko vastaanotto oli niin sydämellinen, että huomasin selvästi, kuinka mieluisa tulija oli hänelle. He sulkeutuivat sitten erääseen huoneeseen puhellakseen kahdenkesken.
Heidän siellä ollessaan kuulin kellon lyövän kaksitoista. Kun tiesin, että sihteerit ja muut virkailijat jättivät tällä kellonlyömällä virastonsa, mennäkseen päivällistä syömään, niin minäkin heitin mestarityöni kesken ja läksin, en Monteser'in luokse, sillä hän oli suorittanut palkkani minulle ja olimme jo lausuneet hyvästit toisillemme, vaan hovikorttelin kuuluisimman ravintolanpitäjän luo. Tavallinen ravintola ei enää kelvannut minulle. Tiedä, että olet nyt kuninkaan väkeä! niin oli herttua sanonut minulle, ja ne sanat olivat alati mielessäni kunnianhimon ituna, joka hetki hetkeltä kasvoi yhä suuremmaksi.