Kolmaskymmenesyhdeksäs luku.
Gil Blas huomaa, ettei hänen toimeltaan puutu ikäviäkin puolia. — Tämä havainto tekee hänet rauhattomaksi, ja saattaa hänet ryhtymään keinoihin sen johdosta.
Annoin ravintolaan tullessani huolellisemmasti isännälle tiedoksi, että olin pääministerin sihteerejä, jonka arvon mukaista ateriaa en osannut vielä tilata. Pelkäsin kovasti tilata jotakin itaruuteen vivahtavaa, jonkavuoksi käskin hänen valmistaa oman mielensä mukaan. Hän passasi minua suurella arvonannolla, joka miellytti minua vielä enemmän kuin hänen hyvät ruokansa. Ateriaa maksaessani viskasin pöydälle pistoolin; siitä tuli takaisin noin neljäsosa, jonka annoin palvelijoille juomarahoiksi. Senjälkeen läksin ravintolasta röyhistellen rintaani, kuten ainakin nuori mies, joka on erinomaisen tyytyväinen itseensä.
Noin kahdenkymmenen askeleen päässä siitä oli muuan matkustajahotelli, jossa tavallisesti asui ulkomaalaisia herroja. Vuokrasin sieltä viisi tai kuusi hyvästi kalustettua huonetta. Esiinnyin aivan kuin minulla olisi jo ollut kaksi- tai kolmetuhatta tukaattia vuotuisia tuloja. Maksoinpa ensi kuukauteni etukäteenkin. Senjälkeen palasin työhöni, jatkaen koko jälkipuolen päivää, mitä olin aamulla alottanut. Eräässä työhuoneeni vieressä olevassa huoneessa oli kaksi muuta sihteeriä; mutta he eivät tehneet muuta kuin kirjoittivat puhtaaksi, mitä herttua toi heidän kopioitavakseen. Tein heidän kanssaan tuttavuutta jo samana iltana työstä lähteissämme; ja tehdäkseni heidät varmemmin ystävikseni vein heidät ravintolaani, jossa käskin pöytään talon paraita herkkuja ja hienoimpia viinejä, mitä Espanjassa käytetään.
Istuimme erään pöydän ääreen ja aloimme keskustella — synnyttäen paljon rattoa vähällä järjenkäytöllä; sillä totuuden tunnustaakseni minun täytyi pian huomata, ettei heidän älynsä ainakaan ollut tuottanut heille paikkoja kuninkaan virastoissa. Kauniita, pyöreitä kirjaimia he tosin osasivat piirustella, mutta tietopuoli, joka saavutetaan yliopistoissa lukemalla, näytti heiltä kokonaan puuttuvan.
Sensijaan heillä oli sydän täynnä omia pikku harrastuksiaan, ja he ilmaisivat minulle, etteivät olleet likimainkaan hurmaantuneina siitä kunniasta, että saivat palvella pääministeriä, vaan nurkuivat päinvastoin kovasti kohtaloaan. "Jo viisi kuukautta", lausui toinen heistä, "olemme saaneet tehdä työtä omin ruu'in ja ilman palkkaa. Me emme saa palkkaamme; ja pahinta on, ettei meille ole säännöllistä palkkaa edes määrättykään. Me emme yhtään tiedä, millä kannalla me oikeastaan olemme". — "Minä puolestani", jatkoi toinen, "ottaisin mielelläni palkan asemesta kaksikymmentä läimäystä satulahihnalla, kunhan vaan saisin luvan hakea paikkaa muualta; sillä olen kirjoittaessani tullut tietämään jo niin paljon salaisuuksia, etten uskalla pyytää eroani enkä tohdi omasta ehdostani lähteä pois. Sillä muuten pääsisin pian tutustumaan Segonian tyrmiin tai Alicanten suojiin".[23]
— "Mitenkä te sitten elätte?" kysyin heiltä. "Teillä on luultavasti itsellänne omaisuutta?" He vastasivat, että sen laita oli niin ja näin, mutta että onneksi oli eräs kelpo leski ottanut heidät velkakaupalla luokseen asumaan sadasta pistoolista mieheen vuodelta. Nämä tiedot, joita kuuntelin suurella tarkkaavaisuudella, kaasivat kumoon ylpeät tuulentupani. Sillä eihän minun tarvinnut odottaa suurempaa huomaavaisuutta itseäni kuin heitäkään kohtaan, joten minulla ei ollut syytä olla erittäin ihastuneena paikkaani, joka ei ollutkaan niin tuottoisa kuin olin luullut. Ja summana oli siis, etten voinut elää kyllin säästäväisesti. Nämä mietteet paransivat minut kerrassaan tuhlaus-innostani. Odotin kärsimättömänä atrian loppua, ja maksaessani jouduin isännän kanssa riitaankin. Puoliyön seudulla erosin virkaveljistäni, sillä en enää pakottanut heitä jatkamaan juomista. He läksivät leskensä luo, ja minä astuin uljaaseen asuntooni, jonka vuokraamista nyt itsekseni sadattelin, päättäen luopua siitä heti kuukauden loputtua. Mitä hyötyä minulla nyt oli hyvästä vuoteestani, kun harmiltani en saanut unta silmän täyttä. Lopun yötä vietin mietiskellen keinoja, ettei minun tarvitsisi ihan ilmatteeksi palvella kuningasta. Silloin muistui Monteser'in neuvo mieleeni. Aamulla noustessani päätin mennä kunniatervehdykselle don Rodrigo de Calderonin luo, sillä olinpa mitä soveliaimmassa mielentilassa mennäkseni niin ylpeän herran luo, jota tunsin tarvitsevani. Läksin siis herra ylisihteerin luo.
Hänen asuntonsa oli Lerman herttuan asunnon vieressä, jonka veroinen se muuten oli komeuteen nähden. Olisi ollut vaikea huoneitten sisustuksen avulla päättää, kumpi oli herran, kumpi palvelijan asunto. Ilmoitin olevani don Valerion seuraaja, mikä ei kuitenkaan pelastanut minua yli tunnin odotuksesta eteishuoneessa. Vihdoin sain astua sisään, tervehdin häntä suurimmalla kunnioituksella, sulkien itseni hänen suosioonsa. Hän vastasi siihen jotenkin suosiollisesti, sekä lupasi jotenkin kohteliaalla äänenpainolla pitää minua hyvässä muistissaan tilaisuuden sattuessa.
Senjälkeen läksin virastooni, jossa lopetin saamani työn. Herttua tuli taas aamupäivällä minua katsomaan. Hän oli yhtä tyytyväinen työni jatkoon, kuin oli ollut alkuunkin, ja lausui minulle: "Aivan hyvin, poikaseni. Kirjoitahan nyt itse, niin hyvin kuin osaat, tämä lyhyt historia Catalonian luetteloon. Senjälkeen saat ottaa salkusta toisen muistiinpanovihkon ja siistiä sen samalla tavalla". Keskustelin jokseenkin kauan hänen ylhäisyytensä kanssa, jonka tuttavallinen ja herttainen esiintyminen tuntui minulle äärettömän mieluisalta. Kuinka suuri ero olikaan hänen ja Calderonin käytöksen välillä. He olivat toistensa ilmeiset vastakohdat.
Sinä päivänä söin päivällistä eräässä huokeassa ravintolassa, johon päätin mennä siitä pitäin joka päivä tuntemattomana, kunnes näkisin mitä hedelmiä kohteliaisuuteni ja notkeuteni tuottaisi. Rahaa minulla oli korkeintaan kolmeksi kuukaudeksi. Sen ajan päätin työskennellä omalla kustannuksellani; mutta jos en sen kuluessa pääsisi tuloille, niin seuraisin sitä neuvoa joka sanoo että lyhyimmät tyhmyydet ovat tyhmyyksistä paraat, sekä jättäisin sikseen hovin ja sen prameuden. Se oli siis päätökseni, enkä säästänyt mitään kahden kuukauden kuluessa päästäkseni Calderonin suosioon; mutta hän ei pannut mitään huomiota ponnistuksiini, joten menetin lopulta kaiken menestymisen toivon. Muutin käytökseni häntä kohtaan, enkä enää mielistellyt häntä, vaan koetin sensijaan mahdollisimman hyvin käyttää niitä keskusteluja, joita minulla oli herttuan kanssa.