Eräänä päivänä sain vielä enemmän virikettä turhamaisuudelleni. Herttua oli puhunut kuninkaalle hyvin edullisesti minun kirjoituskyvystäni, niin että tämä pyysi sitä nähdäkseen. Hän lähetti minun noutamaan Catalonian luetteloa, vei minut hallitsijan luo ja käski minun lukea ensimmäisen kertomuksen, jonka olin siihen kirjoittanut. Ruhtinaan läsnäolo saattoi minut tosin alussa hiukan ymmälle, mutta rauhoituin kuitenkin pian, tietäissäni ministerinkin olevan kuulemassa, luin kirjoittamani, jota hänen majesteettinsa kuunteli mielihyvällä. Hän suvaitsi ilmaista tyytyväisyyttään minuun ja suositti minua ministerilleenkin kehottaen häntä auttamaan minua eteenpäin. Iloni kohosi kukkuroilleen, täyttäen pääni mitä kunnianhimoisimmilla ajatuksilla.
Päivä päivältä pääsin yhä varmemmin pääministerin suosioon, ja mieleni oli täynnä mitä kauneimpia toiveita, eikä onnestani olisi puuttunut mitään, kunhan kunnianhimoni olisi vaan suojellut minua nälältä! Jo kaksi kuukautta sitten olin luopunut komeasta asunnostani, viettäen yöni hyvin vaatimattomassa vuokrakammiossa. Tuskaksi se kyllä kävi minulle, mutta kannoin sen sentään kärsivällisyydellä, sillä enhän siellä käynyt aamulla lähdettyäni, ennenkuin illalla taas menin sinne yöpuulleni. Koko päivän vietin teaatterissani, toisin sanoen herttuan luona. Siellä minä näyttelin suurta herraa. Mutta palattuani kyyhkyslakkaani haihtui herrauteni pois, eikä jälellä ollut muuta kuin Gil Blas parka vaan, rahattomana, ja — mikä oli pahinta kaikista — tietämättömänä, mistä sitä hankkisi. Ja vaikken olisikaan ollut liian ylpeä ilmaistakseni kellekään pulaani, niin en tuntenutkaan ketään muuta kuin Navarron, joka olisi voinut minua auttaa; ja hänet olin hoviin tultuani niin unouttanut, etten kernaasti uskaltanut kääntyä hänen puoleensa. Hätä oli pakottanut minun myömään kapineenikin, toisen toisensa perään, Minulla ei ollut enää jälellä kuin kaikkein välttämättömimmät. Ravintolassa en enää käynyt, sillä rahoja ei ollut niin penniäkään. Mitenkä sitten oikeastaan elin? Sanon sen kohta. Joka aamu tuotiin virkahuoneeseemme pieni leipäkannikka ja sormustimellinen viiniä: ainoa, mitä herttualta saimme. Koko päivänä en syönyt mitään muuta, ja illalla paneuduin syömätönnä maata.
Sellaisessa tilassa oli mies, joka tähtenä loisti hovissa, vaan joka olisi ansainnut paljon enemmän sääliä kuin kateutta. En voinut enää kauemmin kestää kurjuuttani, vaan päätin vihdoinkin ilmaista sen Lerman herttualle, niinpiankuin saisin siihen tilaisuutta. Se tapahtuikin Escurialissa, johon kuningas ja kruununprinssi matkustivat jonkun päivän kuluttua.
Neljäskymmenestoinen luku.
Miten Gil Blas ilmoittaa hätänsä Lerman herttualle, ja miten ministeri häntä kohtelee.
Escurialissa oleskellessaan kuningas ylläpiti kaikkia siellä olijoita, joten minulla silloin ei ollut mitään hätää. Minä makasin eräässä kamarissa, joka oli herttuan huoneen vieressä.
Siellä ollessamme, kun ministeri tapansa mukaan nousi päivän koittaessa ylös, hän käski minun ottaa kirjoituskalut ja paperia sekä mennä hänen mukanaan linnan puutarhaan. Me istuuduimme puitten alle, ja minun täytyi ruveta kirjoittamaan paremman puutteessa hattuni nojalla; hän taasen piti kädessään paperia, jota näytti lukevan. Etempää katsoen olisi luullut meidän puuhailevan hyvin vakavissa asioissa, mutta tositeossa me puhelimme vaan jonninjoutavia juttuja, sillä herttua piti sellaisista aika paljon.
Olin jo toista tuntia huvittanut hänen ylhäisyyttään leikillisillä päähänpistoilla, joita mieleeni sattui tulemaan, kun kaksi harakkaa lennähti istumaan niihin puihin, joiden juurella me olimme. Ne alkoivat nauraa räkättää siinä niin julmasti, että väkisinkin käänsivät huomiomme puoleensa. "Nuo linnut varmaankin riitelevät keskenään", lausui herttua, "haluaisinpa vaan tietää, mistä ne riitelevät", — "Teidän ylhäisyytenne huomautus", vastasin minä, "muistuttaa minulle erästä intialaista satua, jonka olen lukenut Pilpayn, tai jonkun muun sadunkertojan teoksessa". Herttua kysyi, mikä se satu oli, ja minä kerroin hänelle seuraavaa:
"Persiassa oli kerran hyväntahtoinen kuningas, jonka äly ei ollut niin suuri, että hän olisi itse voinut hallita valtakuntaansa, josta syystä hän oli antanut hallitsemisen suurvisiirinsä haltuun. Tämä ministeri, nimeltään Atalmuc oli loistavilla luonnonlahjoilla varustettu mies: hän kantoi tämän avaran valtakunnan hallitsemisen koko kuormaa, eikä se jaksanut hänen voimiaan uuvuttaa, ja valtakunta sai nauttia syvää rauhaa. Hän osasi menetellä niin viisaasti, että kuninkaan valta oli sekä rakastettu että pelätty, ja alamaiset pitivät tätä ruhtinaalleen uskollista ministeriä hyvänä isänään. Atalmucin sihteerein joukossa oli muuan Kaschmirilainen, nimeltä Zeangir, josta hän piti enemmän kuin muista alaisistaan. Hän puheli mielellään Zeangirin kanssa, otti hänet mukaansa metsästysretkille, ja ilmaisi hänelle salaisimmatkin ajatuksensa. Kun he olivat kerran yhdessä metsällä, niin kaksi korppia rupesi rääkkymään eräässä puussa, ja silloin visiiri lausui sihteerilleen: 'Olisipa hauska tietää, mitä nuo linnut haastelevat keskenään omalla kielellään'. — 'Herra', vastasi kaschmirilainen, 'toivomuksenne on helposti täytettävissä'. 'No, mitenkä?' kysyi Atalmuc. 'Siten', vastasi Zeangir, 'että eräs kabbalaan perehtynyt dervischi on opettanut minulle lintujen kielen. Jos haluatte, niin minä voin kuunnella niiden keskustelua ja kertoa sen sitten teille sana sanalta.'
"Suurvisiiri suostui siihen. Kaschmirilainen lähestyi korppia ja näytti kuuntelevan niitä tarkkaavaisesti. Sitten hän palasi herransa luo ja lausui hänelle: 'Herra, kumma juttu, ne keskustelevat meistä.' — 'Onko se mahdollista!' — huudahti Persian kuninkaan ministeri. 'No! mitä ne sitten sanovat meistä?' — 'Toinen niistä sanoi', vastasi sihteeri: Kas tuolla on itse suurvisiiri, Atalmuc, joka suojelee Persiaa, niinkuin kotka peittää pesänsä siivillään, ja aina valvoo maansa parasta! Virkistyäkseen vaivaloisista tehtävistään hän metsästää tässä metsässä uskollisen Zeangirinsa kera. Kuinka onnellinen tuo sihteeri on, joka saa palvella sellaista isäntää!' — 'Hiljaa, huudahti toinen korppi, hiljaa vaan, älä kiitä liiaksi tuon kaschmirilaisen onnea! Tosinhan Atalmuc seurustelee hänen kanssaan tuttavallisesti, kunnioittaa häntä luottamuksellaan, enkä epäile hänen aikovan vielä joskus antaa hänelle hyvän paikan, mutta sitä ennen on Zeangir kuoleva nälkään. Hän on köyhä raukka, ja hän asuu pienessä vuokrakamarissa, jossa hänellä ei ole välttämättömimpiä tarpeitakaan. Hän viettää sanalla sanoen kurjaa elämää, vaikkei hovissa sitä kukaan tiedä. Suurvisiiri ei älyä tiedustaa, minkälaisissa asioissa hän on; hyvän suosionsa hän antaa hänelle, ja luulee sillä kylliksi tehneensä, mutta jättää hänet köyhyytensä saaliiksi.'"