Pysäytin kertomukseni tähän, nähdäkseni, minkä vaikutuksen se teki herttuaan. Hän kysyi minulta hymyillen, minkä vaikutuksen tarina teki Atalmuciin, ja eikö suurvisiiri loukkaantunut sihteerinsä rohkeudesta. "Ei, teidän ylhäisyytenne", vastasin hiukan hämilläni hänen kysymyksensä johdosta; "taru kertoo päinvastoin hänen kaikella tavalla osottaneen suosiotaan hänelle". — "Sepä oli onni", vastasi herttua vakavasti; "moni ministeri ei suvaitsisi läksyttämistä. — Mutta", lisäsi hän, keskeyttäen äkkiä sanansa ja nousten ylös, "luulen kuninkaan kohta heräävän, velvollisuuteni kutsuu minua hänen luokseen". Näin lausuen hän riensi pitkin askelin linnaan, puhumatta enää minulle, sekä näytti hyvin pahastuneelta intialaisen satuni johdosta.
Seurasin häntä kuninkaan huoneen ovelle asti, ja panin sen jälkeen paikoilleen paperit, jotka olivat hallussani. Sitten menin siihen työhuoneeseen, jossa kaksi tuttavaani kirjoittelivat jäljennöksiään, sillä he olivat myöskin matkalla. "Mikä teillä on, herra Santillana?" kysyivät he minut nähdessään; "tehän olette aivan onnettoman näköinen! Onko teille tapahtunut ikävyyksiä?"
Satuni huono menestys painoi sydäntäni niin raskaasti, että kerroin heille, mitä olin sanonut herttualle, ja he näyttivät hyvin osaaottavilta suruuni. "On teillä syytäkin huolehtimiseen", lausui toinen. "Hänen ylhäisyytensä katselee asioita vähän kierosti". — "Se on liiankin totta", lisäsi toinen. "Kunpahan teille ei vaan kävisi yhtä huonosti kuin eräälle kardinaali Espinosan[24] sihteerille. Hän oli nimittäin palvellut ministeriä jo viisitoista kuukautta ilman palkkaa, ja siitä väsyneenä hän rohkaisi itsensä eräänä päivänä ja meni esittämään pulansa hänen ylhäisyydelleen sekä pyytämään häneltä hiukan rahaa elääkseen. 'On kohtuullista, että saatte palkkanne', vastasi ministeri. 'Tässä on', lisäsi hän, antaen sihteerin käteen tuhannen tukaatin maksumääräyksen, 'menkää nostamaan ne kuninkaan rahastosta, mutta muistakaa, että samana hetkenä olette vapaa minun palveluksestani.' Sihteeri ei ehkä olisi ollut viran menettämisestä pahoillaan, jos hän olisi saanut tuhat tukaattiaan ja päässyt etsimään muualta paikkaa; mutta mennessään pois kardinaalin luota, tuli eräs alguazil vangitsemaan häntä ja vei hänet Segovian tyrmiin, jossa hän sai viettää pitkät ajat".
Tämä historiallinen tapaus teki tuskani kaksinkertaiseksi. Luulin olevani jo hukassa; lohdutusta en saanut, enkä antanut itselleni anteeksi malttamattomuuttani, ikäänkuin en olisi ollut jo kylliksi malttavainen: "Miksi niin miksi menin kertomaan tämän onnettoman sadun, joka ministeriä niin suututti? Hän oli kukaties juuri aikeissa nostaa minut kurjuudestani; ehkäpä olin juuri saavuttamaisillani onnen, jota koko maailma olisi ihmetellyt. Mitä rikkauksia ja mitä virkoja menetänkään ajattelemattomuuteni tähden! Olisihan minun pitänyt ajatella, että isoisten joukossa monet eivät salli ehätettävän heidän edelleen, vaan tahtovat, että heiltä on kaikki otettava vastaan armona pienimpiin seikkoihin asti, joita heillä on velvollisuus antaa. Parempi olisi ollut minun jatkaa entistä elantotapaani, antamatta herttuan mitään huomata; olisinpa vaikka nälkäänkin kuollut, syy olisi ollut hänen yksinään".
Jos minulla lienee ollut vielä hiukkanen toivoa jälellä, niin isäntäni, jonka näin päivällisen jälkeen, sai sen tyyten häviämään. Hän oli vasten tapaansa hyvin vakava minua kohtaan eikä puhunut sanaakaan minulle, joka pani lopuksi päivää minut kuolettavaan tuskaan. Yöni oli samanlainen: tieto kauniitten unelmaini hälvenemisestä ja pelko siitä, että tulisin lisäämään valtiovankien lukumäärää, saattoivat minun huokailemaan ja voihkimaan yön pitkän.
Seuraavana päivänä tapahtui ratkaisu. Herttua kutsutti aamulla minut luokseen. Astuin hänen huoneeseensa vapisten pahemmin kuin tuomittavaksi vietävä rikoksentekijä. "Santillana", lausui hän, ojentaen minulle erään paperin, "ota tämä määräys". Sana "määräys" vihlaisi kylmästi selkäpiitäni. Ajattelin itsekseni: "Voi, taivas! siinä on nyt kardinaali Espinosa, vaunut ovat valmiina lähtemään Segoviaan". Pelkoni paisui tänä hetkenä niin kauheaksi, että keskeytin ministerin, ja heittäydyin hänen jalkainsa juureen sanoen itkien: "Antakaa rohkeuteni anteeksi, teidän ylhäisyytenne, rukoilen sitä nöyrimmästi; kova välttämättömyys vaan sai minut ilmoittamaan hätäni teille".
Herttua ei voinut pidättää nauruaan, nähdessään hämmennykseni. "Rauhoitu, Gil Blas, ja kuuntele minua", sanoi hän, "vaikka pulasi ilmaiseminen olikin jonkullainen moite minulle, etten ollut itse tuota älynnyt, niin en ole ollenkaan sinulle suuttunut, ystäväni. Olenpa päinvastoin vähän suutuksissani itseeni, etten ole kysynyt, mistä sinä elät. Mutta palkitakseni huomaavaisuuden puutettani, annan sinulle tämän määräyksen, jonka näyttämällä sinulle maksetaan kuninkaan rahastosta tuhatviisisataa tukaattia. Ja siinä ei ole kaikki, lupaan sinulle yhtä paljon joka kuudes kuukausi. Ja tulen myöskin käyttämään joka tilaisuutta saadakseni hänen majesteetiltaan armonosotuksia sinulle, ja toimittaakseni sinut osalliseksi edullisiin yrityksiin".
Ilon innossani heittäysin hänen eteensä, suudellen hänen jalkojaan. Hän käski minun nousta ylös ja alkoi keskustella kanssani tuttavallisesti. Minäkin koetin puolestani saada hyväntuuleni takaisin, mutta surun muuttaminen iloksi ei käynyt niinkään helposti. Minä olin niin sekavissani kuin tuomittu, joka odottaa kuolemaniskua ja saapi äkkiä kuulla sanan "armo". Herrani luuli ymmäisen tilani johtuvan yksinomaan siitä, että pelkäsin suututtaneeni häntä, vaikka elinkautisen vankeuden pelko oikeastaan oli suurempana syynä. Hän ilmaisi teeskennelleensä kylmyyttä, nähdäkseen, mitä se minun mielentilaani vaikuttaisi, mutta että hän nyt näki, kuinka syvästi minä olin häneen kiintynyt, jonkavuoksi hän piti minusta entistäkin enemmän.
Neljäskymmeneskolmas luku.
Gil Blas kokoaa lyhyessä ajassa melkoisen omaisuuden ja alkaa esiintyä suurena herrana.