Jättäkäämme toistaiseksi naimiskauppani. Historiani kulku vaatii minua ensiksi kertomaan eräästä palveluksesta, jonka tein entiselle isännälleni, don Alphonsolle. Olin ehtinyt unhottaa hänet kokonaan, mutta seuraava tapaus toi hänet taas mieleeni.
Valencian kaupungin kuvernöörinpaikka tuli siihen aikaan avoimeksi. Sen kuultuani muistin don Alphonson. Juolahti mieleeni, että paikka sopisi mainiosti hänelle ja päätin esittää häntä siihen. Ajattelin, että jos asia onnistuisi, niin se tuottaisi minulle arvaamatonta kunniaa. Puhuttelin siis Lerman herttuaa; sanoin hänelle olleeni don Cesar de Leyvan huoneenhaltijana sekä olevani heille kiitollisuuden velassa niin paljosta, että rohkenin esittää heitä jompaakumpaa Valencian kuvernöörinpaikkaan. Ministeri vastasi: "Hyvin mielelläni, Gil Blas; minusta on hauska nähdä sinut niin kiitolliseksi ja jalomieliseksi. Muuten pidän suosittamaasi perhettä suuressa arvossa: Leyvat ovat kuninkaan uskollisia palvelijoita; he ansaitsevat kaikin puolin tämän paikan. Saat tehdä siinä asiassa mielesi mukaan, olkoon se sinulle häälahjaksi minulta".
Iloissani asian menestymisestä riensin kiireimmiten Calderonin luo valmistuttamaan virkavahvistuskirjaa don Alphonsolle. Siellä oli suuri joukko ihmisiä odottamassa kunnioittavassa hiljaisuudessa puheillepääsyvuoroaan. Minä tungin joukon läpi kabinetin ovelle, joka avattiin minulle. Siellä näin — kuinka monta heitä lienee ollutkaan! aatelismiehiä, upseereita ja muita arvohenkilöitä, joita Calderon kuunteli kutakin vuorostaan. Oli todellakin huvittavaa nähdä, millä eri tavoilla hän kutakin kohteli. Muutamille hän vaan nyökäytti vähän päätään, toisille hän kumarsi ja saattoi heidät oikein kabinetin ovelle. Hän säesti, niin sanoakseni, kohteliaisuuksiaan aina sillä arvonannolla, jota hän kullekin katsoi tulevaksi. Toiselta puolen huomasin eräitten herrain, joita hänen välinpitämätön kohtelunsa loukkasi, kiroavan hengessään sitä, että heidän täytyi mokoman edessä alentua. Muutamain huomasin taasen itsekseen hymyilevän nousukkaan itserakkaalle ja pöyhkeälle käytökselle.
Äkättyään sattumalta minut joukossa don Rodrigo heitti paikalla herran, jonka kanssa puhui, ja tuli syleilemään minua ystävyydellä, joka oikein hämmästytti, "Kas, rakas virkaveli", huudahti hän, "mikä asia tuottaa minulle ilon nähdä teidät täällä? Millä voin teitä palvella?" Sanoin hänelle asiani, ja silloin hän vakuutti mitä kohteliaimmilla sanoilla, että asia olisi valmis seuraavana päivänä samaan aikaan. Hänen kohteliaisuudellaan ei ollut rajaa, hän saattoi minut odotushuoneensa ovelle asti, johon hän ei saattanut muita kuin kaikkein ylhäisimpiä, ja siellä hän vielä syleili minua.
"Mitä tämä huomaavaisuus merkitsee?" sanoin itsekseni poismennessäni; "mitä se oikein tietää? Mieliikö Calderon kukistaa minut? vai aikooko hän hyvinkin tarvita minun ystävyyttäni, vai aavistaako hän suosionsa olevan menemässä, jonka vuoksi mielistelee minua, pyytääkseen sitten minun välitystäni isännältämme?" En ollut varma, minkä näistä syistä pitäisin oikeana. Seuraavana päivänä palatessani hänen luokseen oli kohteliaisuus yhtä ylenpalttinen; olin aivan hukkua hänen mielistelyihinsä. Tosin hän otti hyvitystä kohtelemalla sitä huonommin muita puheilla kävijöitä. Toisille hän tiuskui, toisille osotti kylmyyttä, ja näytti olevan tyytymätön melkein kaikkiin. Mutta heille kaikille kostoksi tapahtui jotakin, jota en voi jättää kertomatta. Siitä ottakoot kaikki kirjurit ja sihteerit vaaria.
Calderonia lähestyi eräs hyvin yksinkertaisesti puettu henkilö, jota ei vaatteista päättäen olisi miksikään luullut. Hän puhui Calderonille jostakin paperista, jonka hän oli antanut Lerman herttualle. Don Rodrigo ei katsahtanutkaan mieheen, vaan kysyi äreästi: "Mikä on nimenne, ystäväni?" — "Lapsuudessani", vastasi tämä, "minua kutsuttiin don Francisco de Zunigaksi[25] ja nykyisin on nimeni kreivi de Pedrosa". Näistä sanoista säikähtyneenä Calderon pyrki pyytelemään anteeksi, huomattuaan puhuttelijan kuuluvan ylhäisimpiin piireihin. Hän sanoi kreiville: "Pyydän anteeksi, herra kreivi, etten…" — "Minä en ensinkään tarvitse sinun anteeksipyyntiäsi", keskeytti kreivi de Pedrosa hänet kiivaasti; "minä annan niille saman arvon kuin hävyttömyyksillesikin. Ministerin sihteerin tulee kohdella jokaista säädyllisesti. Pidä vaan, jos niin tahdot, turhamaisuudessasi itseäsi herrasi sijaisena; mutta älä unhota, ettet sittenkään ole muu kuin hänen palvelijansa".
Tämä koski ylpeään don Rodrigoon musertavasti; mutta hän ei ottanut sitä opikseen. Minä puolestani otin Alphonson valmistuneet virkapaperit ja lähetin ylimääräisen kuriirin viemään niitä tälle nuorelle herralle. Samalla meni hänelle kirje Lerman herttualta, joka ilmoitti kuninkaan nimittäneen hänet Valencian kuvernööriksi. En maininnut mitään siitä osuudesta, joka minulla oli tässä nimitysasiassa; en yleensä tahtonut ollenkaan hänelle kirjoittaa, vaan halusin säästää sen mieluisen tehtävän siksi, kunnes voisin sen suullisesti toimittaa. Aioin saattaa hänelle siitä hauskan yllätyksen, kun hän saapuisi hoviin virkavalaa tekemään.
Neljäskymmeneskuudes luku.
Jossa kerrotaan Gil Blas'in häävalmistuksista ja suuresta tapauksesta, joka tekee ne tarpeettomiksi.
Palatkaamme kauniiseen Gabriellaani. Häittenhän piti tapahtua kahdeksan päivän kuluessa. Valmistelimme itseämme molemmin puolin tätä juhlallisuutta varten. Salero teetätti upeita pukuja morsiamelle, ja minä pestasin häntä varten kamarineidin, lakeijan ja huonepalvelijan.