Tämän ikävöidyn päivän aattoiltana olin appeni luona aterialla kaikkien setien, tätien ja serkkujen kera. Minä olin paljasta kohteliaisuutta kultaseppää ja hänen vaimoaan kohtaan; Gabriellaan olin olevinani korviani myöten rakastunut, ja mielistelin yleensä koko perhettä, joiden mitättömiä puheita ja moukkamaisia tuumailuja kuuntelin suurella kärsivällisyydellä. Eikä joukossa ollutkaan ketään, joka ei olisi iloinnut minun sukulaisekseni tulemisestaan.
Aterian loputtua seurue astui suureen saliin, jossa saimme kuulla melkoisen hyvän konsertin, sekä laulua että kone-esityksiä. Muutamat iloiset sävelmät hivelivät korviamme niin mieluisasti, että hyvässätuulessamme aloimme tanssia järjestää. Huviteltuamme siten kelpolailla oli ajateltava kotiin lähtöä. Minä jakelin tuhlaamalla kumarruksia ja syleilyjä. "Hyvästi, vävyseni", lausui Salero syleillen minua, "huomenaamulla tulen luoksesi tuomaan myötäjäisiä kilisevissä kultakolikoissa". — "Tervetuloa, rakas appeni", vastasin. Toivotettuani sitten hyvää yötä, nousin vaunuihini, jotka odottivat portilla, ja läksin ajamaan asuntoani kohden.
Olin tuskin kahdensadan askeleen päässä herra Saleron talosta, kun viisitoista tai kaksikymmentä miestä, toiset ratsain, toiset jalkaisin, sekä asestettuina miekoilla ja pyssyillä, ympäröi vaunut ja pysäytti ne huutaen: Seis, kuninkaan nimessä! He tempasivat minut vaunuista ja viskasivat minut kulkeviin kärreihin, joihin miesten päällikkö myöskin nousi, käskien kuskin ajaa Segoviaan päin. Minun oli helppo arvata, että vieressäni istuja oli alguazil. Halusin tiedustaa häneltä vangitsemisen syytä; mutta hän vastasi töykeästi, ettei ollut velvollinen minulle tiliä tekemääni. Silloin lausuin, että hän kenties on erehtynyt väärän henkilön kimppuun. "En sinnepäinkään", vastasi hän, "olen varma asiastani. Te olette herra Santillana, ja teitä minun juuri pitää saattaa sinne, johon olemme nyt menossa". Siihen en osannut enää mitään vastata, jonkavuoksi päätin olla vaiti. Lopun yötä ajoimme Mancanarezia pitkin syvässä hiljaisuudessa. Colmenarissa vaihdoimme hevosia, ja illan tullen saavuimme Segoviaan, jossa minut sulettiin vankityrmään.
Neljäskymmenesseitsemäs luku.
Miten Gil Blas'ia kohdellaan vankilassa ja miten hän saa tietää syyn vangitsemiseen.
Hyväksi aluksi minut viskattiin pieneen koppiin, jossa sain maata olilla kuin kuolemaan tuomittu rikoksentekijä. Ensimmäistä yötäni en viettänyt voihkimalla, sillä en vielä tuntenut onnettomuuteni koko laajuutta, vaan tuumiskelin sinne ja tänne, mikä saattoi olla tähän kaikkeen syynä. Että siinä oli Calderonilla osaa, siitä olin ihka varma. Arvelin mahdolliseksi, että yölliset neuvotteluni Portugalin lähettilään luona olivat tulleet ilmi, mutta en voinut mitenkään käsittää, millä tavoin hän oli saanut Lerman herttuan suostumuksen vangitsemiseen, sillä hän itsehän oli antanut sen salaiseksi tehtäväksi minulle. Toisinaan ajattelin, että vangitseminen oli tapahtunut hänen ylhäisyytensä tietämättä; ja toisinaan taas arvelin hänen itsensä sen tehneen estääkseen salaisia puuhiaan ilmi tulemasta, jota tapaa ministerit joskus käyttänevät apureitaan kohtaan.
Ajatusteni harhaillessa näissä eri mahdollisuuksissa tunki päivänvalo pienen ristikko-akkunani läpi, valaisten olopaikkani koko kauheuden. Aloin surkean valituksen; ja silmistäni rupesi vuotamaan loppumaton kyynelvirta, ja entisen onneni muisto teki suruni aivan lohduttomaksi. Voivotellessani siinä saapui vanginvartija koppiini tuoden minua varten leivän ja vesiruukun päiväni ravinnoksi. Hän katsahti minuun ja huomattuaan kasvoni kyynelistä märkinä, hän tunsi jonkunlaista sääliä minua kohtaan, niin vanginvartija kuin olikin. Hän lausui: "Kuulkaa, herra vanki, älkää heittäytykö epätoivoon. Ei sitä pidä niin raskaalta kannalta ottaa elämän vastoinkäymisiä. Olettehan vielä nuori, ja tätä aikaa seuraa toinen parempi. Purkaa vaan siihen mennessä kärsivällisyydellä kruunun kakkua".
Lohduttajani läksi sen sanottuaan, johon minä puolestani en vastannut muulla kuin valituksilla ja voivotuksilla. En tehnyt koko päivänä muuta kuin sadattelin nurjaa kohtaloani koskematta ruokaani, joka nykytilassani ei tuntunut minusta miltään hyvyyden osoitukselta kuninkaan puolelta, vaan ennemminkin hänen vihansa ilmaisulta, sillä sehän oli vaan omiaan pitentämään onnettomien kärsimyksiä eikä niitä lohduttamaan.
Tuli yö, ja pian herätti ankara avainten kalina huomiotani. Koppini ovi avattiin, ja kotvan perästä sinne astui eräs mies vahakynttilä kädessä. Hän lähestyi minua, lausuen: "Herra Gil Blas, olen vanhoja ystäviänne. Nimeni on don Andre de Tordesillas, jolle olette osottanut jalomielistä auttavaisuuttanne, kaksi vuotta sitten, käyttämällä vaikutusvaltaanne ministerin luona. Monien vaiheitten perästä, joista tulen myöhemmin teille kertomaan, olen päässyt Segovian linnanpäälliköksi. On onni teille, että henkilö, jonka tehtävänä on teitä kiusata, on ystävänne, joka ei ole mitään säästävä lieventääkseen vankeutenne kovuutta. Minulle on nimenomaan annettu määräys olla antamatta kenenkään puhua kanssanne, makuuttaa teitä olilla eikä antaa muuta ruokaa kuin leipää ja vettä. Mutta ensiksikin ihmisyyteni käskee minun sääliä onnettomuuttanne, ja toiseksi olette tehnyt minulle palveluksen, ja kiitollisuuteni siitä on suurempi virallisia käskyjä. Julmuuksien välikappaleeksi en siis aio ruveta teitä kohtaan, vaan koetan kohdella teitä niin hyvin kuin suinkin on mahdollista. Nouskaa ja tulkaa kerallani".
Olisihan herra linnanpäällikkö ansainnut tuhansia kiitoksia hyvyydestään, mutta mieleni oli niin hämmennyksissä, etten saanut lausutuksi sanaakaan. Lähdin kuitenkin hänen mukanaan. Hän kuletti minut erään pihan poikki ja sitten nousimme hyvin kapeita portaita myöten muutamaan pieneen huoneeseen, joka oli ihan tornin ylikerrassa. Hämmästykseni ei ollut pieni, kun sisään astuessani näin kaksi kynttilää palaa helottavan vaskijaloissa ja niiden vieressä kaksi siistiä lautasta: "Heti paikalla tuodaan ruoka pöytään", lausui Tordesillas. "Istumme molemmat haukkaamaan. Tämän kammion olen määrännyt teille asunnoksi; se on parempi kuin koppinne. Ikkunasta näette Ereman kukkaiset rannat sekä sen ihanan laakson, joka ulottuu molempain Castiliain rajavuorilta Cocaan saakka. Ymmärrän tosin, ettette te aluksi paljon piittaa näistä kauneuksista; mutta jahka surunne kiihkeys ehtii asettua hiljaiseksi raskasmielisyydeksi, niin silloin tunnette jo mielihyvää lepäyttäessänne katsettanne kauniissa maisemissa. Tämän lisäksi ilmoitan, että liinavaatteita ja muuta mukavaan elämään tottuneelle tarpeellista ei pidä teiltä puuttuman. Hyvin saatte siis nukkua, hyvin syödä, ja kirjoja toimitan teille niin paljon kuin haluatte; sanalla sanoen, kaikkea mitä vanki saattaa toivoa, olette saava."