Näin ystävällisistä tarjouksista tunsin saavani hiukkasen lohtua. Rohkaisin mieltäni, ja kiittelin sydämestäni vankilanisäntääni. Sanoin hänen herättävän minut uuteen eloon jalomielisyydellään, jota en arvellut voivani milloinkaan kostaa. "Ka miksikä ette!" vastasi hän. "Luuletteko sitten ijäksenne menettäneenne vapauden? Jos niin luulette, niin kerrassaan erehdytte; uskallan vakuuttaa, ettei monta kuukautta kulu, ennenkuin vankeutenne on lopussa". — "Mitä sanotte, herra don Andre?" huudahdin silloin. "Näyttää kuin te tietäisitte syyn onnettomuuteeni". — "En kiellä tuntevani sitä", vastasi tämä. "Se alguazil, joka teidät toi tänne, ilmoitti minulle sen, eikä mikään estä minua sanomasta sitä teille. Teitä syytetään siitä, että olette pitänyt salaisia neuvotteluja erään ulkovallan kanssa; teistä sanotaan ei enempää eikä vähempää kuin olevanne Portugalin lähettilään vakooja, jolle muka olette myynyt valtiosalaisuuksia; mutta, kuten hyvin ymmärrätte, minä en usko siitä sanaakaan".
Nämä sanat panivat minut kalpenemaan, sillä ymmärsin, että asia päältä nähden oli minua vastaan, ja että jos sanoisin kulkeneeni siellä Lerman herttuan asioilla, niin sitä ei ensiksikään kukaan uskoisi ja toiseksi panisin sillä henkeni vaaraan. "Oikeassa olette totisesti", vastasin, "enhän milloinkaan voisi sellaista rikosta tehdä. En milloinkaan ole valtiosalaisuuksia kavaltanut".
"Mutta kuka minua sitten syyttää?" kysyin.
"Sitä alguazil ei tiennyt", vastasi Tordesillas.
Hänen näitä sanoja lausuessa huoneeseen astui useita palvelijoita, tuoden illallista. He asettivat pöydälle leipää, kaksi lasia, kaksi putelia ja kolme suurta vatia, joista yhdessä oli jänispaisti, runsaasti sipulilla, öljyllä ja sahramilla höystetty; toisessa oli olla podridaa;[26] ja kolmannessa oli kalkkunanpoika berengenakastikkeen[27] kera. Huomattuaan kaiken olevan järjestyksessä Tordesillas lähetti palvelijat pois, sillä hän ei tahtonut sallia heidän kuulla keskusteluamme. Hän sulki portin ja sitten me istuimme kumpikin pöytään toistemme vastapäätä. "Alottakaamme tärkeimmästä", lausui hän. "Kahden päivän paaston jälkeen teillä lienee hyvä ruokahalu". Näin lausuen hän nosti annoksen lihaa minun lautaselleni. Hän luuli vierastaan perin nälkiintyneeksi, ja syytä hänellä olikin otaksua, että minä ahtaisin maaruni täpötäyteen hänen herkkujaan; mutta siinä luulossaan hän kuitenkin pettyi. Niin ruuan tarpeessa kuin olinkin, tarttuivat palat suuhuni, sillä niin täynnä oli sydämeni tilani surkeuden johdosta. Karkottaakseen mielestäni kalvavan murheen ajatukset isäntäni kehotti kehottamistaan minua juomaan, kiitellen samalla viininsä erinomaisuutta; mutta vaikka hänellä olisi ollut jumalten juomaa tarjottavana, niin se ei olisi saanut minua juomisen intoon. Hän huomasi sen ja otti toisen nuotin, alkaen kertoella iloisia juttuja. Mutta siitä oli vielä vähemmän hyötyä. Kuuntelin hänen tarinoitaan niin toisissa ajatuksissa, etten olisi voinut hänen lopetettuaan sanoa, mitä hän oli kertonut. Silloin hän ymmärsi mahdottomaksi lievittää millään huoliani tänä iltana. Hän nousi ylös ja lausui ystävällisesti: "Herra Santillana, jätän teidät rauhassa lepäämään, tai pikemmin vapaasti hautomaan onnettomuuttanne. Mutta, sanon sen vieläkin, se ei tule kauan kestämään. Kuningas on herttainen ja hyvä ihminen. Olkootpa asianhaarat näöltään teitä vastaankin, niin kun hänen vihansa ehtii lauhtua ja hän ajatella, kuinka säälittävään tilaan hän on teidät pannut, niin hän katsoo teidän kärsineen jo kylliksi rangaistusta". Näin lausuen linnanpäällikkö läksi ja käski palvelijainsa tulla korjaamaan pöydän. He korjasivat pois kaikki tyynni, kynttilätkin, joten sain panna maata pienen seinälampun himmeässä tuikkeessa.
Neljäskymmeneskahdeksas luku.
Mitä hän ajatteli ennen nukkumistaan, ja kuka kävi hänen luonaan vankilassa.
Tuumiskelin ainakin kaksi tuntia sitä, mitä olin kuullut Tordesillas'ilta. "Sentähden olen siis täällä, että suoritin Lerman herttualle palveluksen, josta en mitenkään voinut kieltäytyä. On saatu selville, että salaisia valtionasioita on kavallettu Portugalin lähettiläälle; minua epäillään sen tekijäksi, koska on tullut ilmi minun käyneen hänen luonaan öisin, ja Lerman herttua jättää minut kohtaloni valtaan, ettei vaan kukaan epäilisi hänen salaisia toimiaan! Kukapa tietää, eikö hän vaan jätä minua tähän vankilaan kuolemaan? Siinä on nyt minulle hedelmä hänen suosiostaan! Siinä hänen ystävyytensä perustus!"
Sen ohessa mieltäni huoletti yhtä paljon se aavistus, että kaikki omaisuuteni oli ryöstetty pois. "Rakas kassakirstuni ja kaikki kauniit rikkauteni", huudahtelin, "missä olette nyt? kenen käsiin lienette joutuneet? voipa sentään! lyhyemmässä ajassa teidät menetin kuin hankin!" Kuvittelin mielessäni hävitystä, joka talossani täytyi vallita, ja sain siitä uutta yhä vaan surullisempaa ajattelemisen aihetta. Tämä lukemattomani ajatusten tungos rupesi uuvuttamaan minua, mikä toi mukanaan suotuisan vaikutuksen: uni, joka oli edellisenä yönä minua paennut, levitti nyt rauhottavat vaippansa ylitseni. Vuode oli hyvä, väsymys suuri ja lisäksi auttoivat ruuan ja viinin raukaisevat tuoksut. Vaivuin syvään uneen.
Päivän noustessa nousin ja menin avaamaan ikkunaa raitista ilmaa saadakseni. Katselin maisemaa, josta muistin linnanpäällikön antaneen minulle kauniin kuvauksen. En voinut käsittää, millä perustuksella hän oikeastaan oli kehumisiaan laskenut. Eremaa olin luullut kuitenkin Tajon veroiseksi, ja sehän olikin puronen vaan. Nokkosta ja ohdaketta näkyivät sen kukkaiset rannat kasvavan, ja ihanana laaksona oli alue, joka oli suurimmaksi osaksi viljelemätöntä maata. En ollut nähtävästi vielä saapunut siihen hiljaiseen raskasmielisyyden tilaan, jossa piti olla, ennenkuin osasi katsella tätä maisemaa suotuisin silmin.