Kuulin tämän tiedon ilolla, ja rupesin luulemaan että ministeri hyvillään vaitiolostani toimittaisi minulle vapauden.
Ystäväni yhtyi tähän toivoon ja hyväksyi tuumani sekä päätti lähteä Madriidiin puuhaamaan vapauttamistani. "Minulle juolahtaa eräs seikka mieleen", sanoi hän "Minä tunnen erään henkilön, joka voinee teitä auttaa; hän on eräs näppärä tyttönen, joka on kamarineitinä Espanjan prinssin imettäjällä; minä toimitan hänet puhumaan emännälleen. Koetan tehdä kaikkeni, saadakseni teidät pois tästä tornista, joka sittenkin on vaan vankila, olkoonpa kohtelu kuinka erinomainen tahansa." — "Olet oikeassa", vastasin, "mene, ystäväni, aikaa hukkaamatta toimittamaan asiaa. Suokoon Jumala, että olisimme jo omissa oloissamme!"
Viideskymmenes luku.
Gil Blas vapaaksi. — Kenen hän kohtaa Madriidin kaduilla, ja mitä tästä kohtauksesta seuraa.
Scipio lähti siis uudelleen Madriidiin. Kahdeksan päivän kuluttua hän saapui takaisin sillä ilosanomalla että kuningas antaa minulle vapauteni takaisin, jonka tiedon herra linnapäällikkö vahvisti jo samana päivänä. Hän tuli nimittäin luokseni ja lausui minua syleillen: "Rakas Gil Blas'ini, taivaalle kiitos, te olette vapaa — Tämän linnan portit ovat teille auki, mutta kahdella ehdolla, jotka saattavat tuntua teille raskailta, ja jotka on surullinen velvollisuuteni teille ilmoittaa. Hänen majesteettinsa kieltää teitä enää menemästä hoviin sekä käskee teidän poistua kuukauden kuluessa molemmista Castilioista. Minua pahoittaa suuresti, että hän kieltää teiltä pääsyn hoviin." — "Mutta minä, minä olen siitä iloissani", vastasin siihen; "Jumala tietää, että niin ajattelen; odotin kuninkaalta vaan yhtä armoa, ja hän antaakin minulle kaksi."
Olin nyt siis täysin varma siitä, etten enää ollut vanki. Vuokrautin siis kaksi muulia, joiden selkään nousimme seuraavana päivänä, Scipio ja minä, kiitettyäni tuhansin kerroin Tordesillas'ta kaikesta ystävyydestä. Läksimme ilomielin matkalle Madriidiin käydäksemme noutamassa herra Salerolta ne kaksi kukkaroa, joissa oli kumpaisessakin viisisataa dubloonia. Matkalla lausui toverini minulle: "Jospa emme lienekään kyllin rikkaita ostaaksemme suurempaa maatilaa, niin aina voimme sentään saada joltisenkin." — "Ja vaikkapa emme saisi muuta kuin mökin, niin minä olisin aivan tyytyväinen. Sillä vaikka olen juoksuni puolitiessä, niin olen maailmaan jo niin kyllästynyt, että haluan elää ainoastaan itseäni varten. Sitäpaitsi voin sinulle ilmoittaa tehneeni itselleni niin kauniin kuvan maaelämän viehätyksistä, että iloitsen siitä jo edeltäpäin. Luulen jo melkein näkeväni niittyjen kukkasloiston ja kuulevani satakielten laulua ja purojen lirinää; huvituksenani aion pitää vuoroon metsästystä, vuoroon kalastusta. Kuvittelehan sinäkin, ystäväni, kaikkia niitä iloja, joita yksinäisyys on meille tuottava, niin ihastut niihin samoin kuin minäkin."
Madriidiin saavuttuamme otimme asunnon eräässä pienessä matkustajakodissa, jossa Scipio oli asunut kaupungissa käydessään. Ensi työksemme pistäysimme sitten herra Saleron luo hakemaan häneltä rahojamme. Hän otti meidät vastaan erittäin hyvin, osottaen suurta iloa minun vapautumiseni johdosta. "Toden totta", lausui hän minulle, "on teidän onnettomuutenne koskenut minuun niin kovasti, että kaikki liitot hovilaisten kanssa ovat käyneet minulle vastenmielisiksi. Heidän onnensa on liiaksi tuulentuvan kaltainen. Olen naittanut tyttäreni, Gabriellan, eräälle rikkaalle kauppiaalle." — "Siinä olette menetellyt aivan oikein", vastasin siihen.
Sitten käänsin puheen asiaamme, lausuen: "Herra Gabriel, saanko pyytää teitä hyväntahtoisesti antamaan meille ne kaksituhatta pistoolia, jotka…" — "Rahanne ovat olleet koko ajan saatavissa", keskeytti kultaseppä puheeni. Hän vei meidät työhuoneeseensa ojentaen meille kukkarot, joihin oli kiinnitetty seuraava kirjoitus: 'Nämä dubloonikukkarot kuuluvat herra Gil Blas'ille, santillanalaiselle.' "Tässä", sanoi hän, "on rahanne samassa kunnossa kuin olen ne saanut."
Kiitin Saleroa vaivannäöstä; veimme kukkarot asuntoomme, jossa rupesimme laskemaan kultarahojamme. Ei mitään puuttunut. Meillä ei ollut muuta tehtävää kuin valmistautua matkalle. Sihteerini lähti ostamaan rattaita ja pari muulia. Minä puolestani hankin vaatteita ja liinatavaraa. Kulkeissani kaduilla ostoksillani kohtasin parooni von Steinbachin, sen saksalaisen kaartin upseerin, joka oli ollut don Alphonson kasvattajana.
Tervehdin häntä, ja hänkin tunsi minut heti ja tuli minua syleilemään. "Mikä ilo minulle", lausuin silloin, "nähdä teidän armonne niin erinomaisessa terveydessä ja saada samalla kuulla uutisia rakkaista herroistani, don Cesarista ja don Alphonsosta." — "Kysymyksiinne voin antaa tosiaankin varmat vastaukset", vastasi hän, "sillä he ovat kumpikin paraikaa Madriidissa ja asuvat minun luonani. He ovat olleet täällä jo lähes kolme kuukautta, he tulivat kiittämään kuningasta eräästä suosionosotuksesta, jonka don Alphonso on saanut häneltä palkinnoksi niistä palveluksista, joita hänen esi-isänsä ovat tehneet valtiolle. Hänet on nimitetty Valencian kuvernööriksi, vaikkei hän ollut hakenut paikkaa eikä pyytänyt ketään sitä hänelle esittämään. Sehän oli erinomaisen suosiollinen teko, joka osottaa samalla, että hallitsijamme tahtoo palkita ansiollisia."