Vaikka minä tiesin paremmin kuin Steinbach, miten asia oikeastaan oli, niin en ollut tietävinäni mitään siitä, mitä hän kertoi. Kun hän huomasi minun suurimmalla kärsimättömyydellä odottavan tilaisuutta tervehtiä vanhoja isäntiäni, niin hän lähti heti kulettamaan minua sinne. Halusin koetella don Alphonsoa: "saa nähdä", ajattelin, "miten hän ottaa minut vastaan, siitä näen, vieläkö hänellä on ystävyyden tunteita minua kohtaan." Tullessani hän pelasi eräässä salissa shakkia paroonitar von Steinbachin kanssa. Heti minut huomattuaan hän heitti pelin ja juoksi riemuiten minua syleilemään. "Santillana", huudahti hän, kasvot vilpittömästä ilosta loistaen, "vihdoinkin näen teidät taas! Mikä onnen päivä. Mutta ei ole minun vikani, ettemme ole aina olleet yhdessä. Minä pyysin, jos muistatte, ettette lähtisi Leyvan linnasta pois. Mutta te ette noudattanut pyyntöäni. Siitä en kuitenkaan teitä moiti, tiedänhän, kuinka hyvässä tarkoituksessa sen teitte. Mutta olisitte sentään saanut antaa perästäpäin vähän tietoja itsestänne."
"Ja nyt tämän pienen moitteen jälkeen", jatkoi hän, "saatte kertoa, mitä te hommaatte Madriidissa. Teillä on kaiketikin joku toimi täällä. Olkaa varma, että otan sydämestäni osaa kaikkeen, mikä teitä koskee." — "Herra", vastasin silloin, "ei ole kuin neljä kuukautta siitä kuin minulla oli sangen huomattava paikka hovissa. Minulla oli kunnia olla Lerman herttuan sihteerinä ja uskottuna." — "Onko se mahdollista?" huudahti don Alphonso hyvin hämmästyneenä. "Mitenkä! oletteko te ollut pääministerin uskottuna?" — "Minulla oli hänen luottamuksensa", vastasin, "mutta olen sen menettänyt." Sitten kerroin hänelle koko tarinani, lukuunottamatta sitä, joka minun tuli salata, sekä lausuin lopuksi päättäneeni ostaa sillä vähällä, mitä entisestä hyvyydestäni oli jälellä, pienen tupasen viettääkseni siellä elämääni hiljaisuudessa.
Kuunneltuaan tarkkaavaisena kertomustani lausui don Cesarin poika: "Rakas Gil Blas'ini, te tiedätte, että olen aina teistä pitänyt. Nyt olette minulle vielä rakkaampi kuin ennen, ja siitä tahdon antaa teille näkyvän osoituksen, koska taivas suopi minulle tilaisuuden lisätä teidän onneanne. Teidän ei tarvitse enää olla kohtalon leikkikaluna. Minä mielin varjella teitä sen iskuilta antamalla teille jotakin, jota se ei voi teiltä riistää. Koska aikomuksenne on asettua maalle, niin lahjoitan teille pienen tilan, joka on Lirias'in vieressä, neljän peninkulman päässä Valenciasta. Tunnettehan sen. Sen lahjan voimme teille antaa, tuottamatta mitään haittaa itsellemme. Isäni suostumuksen takaan siihen, ja Saraphinalle se on oleva suuri ilo."
Heittäysin polvilleni don Alphonson eteen, mutta hän nosti minut ylös heti. Suutelin hänen kättään ja lausuin, enemmän liikutettuna hänen hyvyydestään kuin lahjasta: "Herra, teidän jalomielisyytenne on liian suuri. Lahja, jonka minulle annatte, tulee sitäkin mieluisemmaksi, kuin se tapahtuu ennenkuin tiedätte palveluksesta, jonka minä olen tehnyt teille; ja siitä syystä on jalomielisyytenne minulle lahjaanne mieluisampi." Don Alphonso hämmästyi tästä hiukan ja kysyi heti, mitä palvelusta minä tarkoitin? Kerroin sen hänelle yksityisseikkoja myöten, ja se lisäsi hänen hämmästyksensä kaksinkertaiseksi. Eipä hän ollut voinut aavistaakaan, että Valencian kuvernöörinpaikka oli hänelle tullut minun suosituksestani. Mutta kun hän ei voinut asiaa epäillä, niin hän lausui: "Gil Blas, koska saan teitä kiittää virastani, niin on Lirias'in maa teille liian pieni palkinto, tahdon siihen lisätä vielä kahdentuhannen tukaatin eläkkeen."
— "Pysähtykää, don Alphonso", keskeytin hänet silloin. "Älkää herättäkö ahneuttani. Rikkaus ei tee muuta kuin turmelee luonteen: olenpa sitä liiaksikin kokenut. Tarjoomanne Lirias'in maatilan otan vastaan elääkseni siellä mukavasti niitten varain avulla, joita minulla muuten on. Mutta se riittää minulle; enempää en kaipaa, vaan antaisin päinvastoin pois siitäkin kaiken, mikä kuuluu ylellisyyteen. Joka haluaa yksinäisyyttä ja rauhaa, hänelle on rikkaus ainoastaan taakka hartioilla."
Tällä tavoin keskustellessamme saapui don Cesarkin kotiin. Hän osotti yhtä suurta iloa minut nähdessään kuin hänen poikansakin. Kuultuaan perheensä kiitollisuudenvelasta minua kohtaan, hänkin vaati minua ottamaan vastaan eläkkeen, josta kieltäydyin uudelleen. Sitten tämä kunnon isä poikineen vei minut heti erään kirjurin luo, jossa he teettivät paikalla lahjoituskirjan, kirjoittaen nimensä sen alle sellaisella ilolla, kuin se olisi sisältänyt heille erittäin edullisen kaupan. Kun paperi oli valmis, niin he antoivat sen heti minulle, lausuen, että Lirias'in maa ei nyt enää kuulunut heille, vaan minulle, ja että saisin mennä ottamaan sen haltuuni milloin tahdoin. Sitten he palasivat parooni von Steinbachin luo, ja minä lensin suorinta tietä asuntoomme, jossa sihteerini sekä riemastui että hämmästyi, kun kerroin hänelle, että meillä oli nyt omanamme maatila Valenciassa, sekä millä tavalla olin sen saanut. "Minkähän arvoinen tuo tila lienee?" kysyi hän. — "Se tuottaa viisisataa tukaattia vuodessa", vastasin, "ja voin vakuuttaa, että se on mitä mieluisin erakkomaja. Minä tunnen sen, sillä kävin siellä monta kertaa, ollessani Leyvan perheen taloudenhoitajana. Siihen kuuluu pieni asuinrakennus ihanassa seudussa Guadalaviar'in rannalla; ja ympärillä on kylä, jossa on viisi tai kuusi asumusta."
— "Lähtekäämme, paras isäntäni", huudahti Scipio, "heittäkäämme kiireesti taaksemme paha maailma ja rientäkäämme majallemme." — "Olen yhtä innokas lähtöön kuin sinäkin", vastasin; "mutta minun täytyy ensin käväistä Asturiassa, Siellä ovat vanhempani, eikä heidän tilansa liene aivan suotuisa. Minä haluan noutaa heidät sieltä viedäkseni heidätkin Lirias'iin, jossa he saavat viettää murheettomasti vanhuutensa päivät. Taivas onkin ehkä suonut minulle tämän rauhan majan sitävarten, että saisin heille kodin, ja rangaistus saattaisi minua kohdata, jos en sitä tekisi." Scipio kiitti aikomustani, ja kehotti minua tekemään sen kaikella muotoa. "Älkäämme haaskatko aikaa", lausui hän, "minulla on jo rattaat valmiina; ostakaamme nopeasti muuleja ja lähtekäämme Oviedota kohden matkalle." — "Oikein, ystäväni", vastasin hänelle, "lähtekäämme niinpian kuin suinkin. Minun välttämätön velvollisuuteni on tehdä kauniit kantajanikin osallisiksi uudesta onnestani ja rauhastani. Kohta olemme kotona pienessä kylässämme; ja sinne tultuani panetan taloni portille kultakirjaimilla seuraavan latinaisen kirjoituksen:
"Inveni portum. Spes et Fortuna valete!
Sat me lusistis; ludite nune alios!"[28]
Viideskymmenesensimmäinen luku.
Gil Blas matkustaa Oviedoon. — Missä tilassa hän löytää vanhempansa.
— Hänen isänsä kuolema.