Pian senjälkeen läksimmekin todella molemmat matkalle Asturiaan. Kiesejämme veti kaksi hyvää muulia, ja seurani lisäksi olin pestannut erään nuoren miehen.
Saavuimme yhdeksässä päivässä Ovidoon kohtaamatta matkallamme mitään onnettomuuksia, vaikka sananlasku sanoo rosvojen haistavan jo kaukaa matkamiesten rahapusseja. Ja mehän olisimme olleet oiva pala heille; jo pari luola-asukasta olisi helposti ryövännyt meiltä dubloonimme, sillä hovissa oleskelu ei ollut juuri urhouttani kartuttanut; eikä mozo de mulas'ini[29] näyttänyt siltä mieheltä, joka antaisi henkensä herransa rahakukkaron edestä. Scipio oli ainoa urhokkaampi meistä.
Oli yö saapuessamme kaupunkiin. Otimme asunnon eräässä ravintolassa, joka oli aivan enoni, kaniikki Gil Perez'in asunnon vieressä. Ennenkuin menin vanhempiani tapaamaan, halusin kuulla missä tilassa he nykyisin olivat. Sitä oli selvintä tiedustaa joko kapakan isännältä tai emännältä, jotka tiesin senlaatuiseksi väeksi, ettei naapurien asiat voineet olla heille salaisuuksia. Silmäiltyään minua tarkasti isäntä todella tunsikin minut ja huudahti: "Padovan pyhän Antoniuksen nimessä! te olette kuin olettekin Blas'in, tuon kelpo santillanalaisen poika." — "Toden totta", huusi emäntä myöskin, "sama mies; minä tunnen teidät hyvin, ette ole melkein yhtään muuttunut: sama pieni vilkas Gil Blas, jolla oli enemmän päätä kuin ikää. Näen hänet vieläkin, kuinka hän tuli puteli kädessä tänne viiniä hakemaan enonsa illalliseksi."
— "Teilläpä on hyvä muisti, hyvä emäntä", lausuin siihen, "mutta olkaahan hyvä ja kertokaa tietoja perheestäni. Isäni ja äitini eivät liene kovinkaan hyvissä oloissa." — "Tottapa se kyllä on, Jumala paratkoon", vastasi emäntä, "ette voi mielessänne kuvitella heidän surkeuttaan, niin huonosti heidän asiansa nykyisin ovat. Hyvä enonne, Gil Perez, on saanut halvauksen, toinen puoli ruumista on aivan tunnotonna, eikä hän kaikesta päättäen enää voi kauan elää; isänne, joka on jonkun aikaa asunut kaniikin luona, sairastaa keuhkokuumetta, tai häälyy oikeastaan elämän ja kuoleman vaiheella; ja äitinne, jonka vointi ei myöskään ole aivan kehuttava, saa hoitaa ja palvella heitä kumpaistakin: sillä kannalla heidän asiansa nyt ovat."
Tämä kertomus toi pojantunteet sydämeeni. Jätin Bertrandin kapineitteni kera ravintolaan ja juoksin enoni luo sihteerini seurassa, joka ei tahtonut minua heittää. Heti kun astuin äitini eteen, niin sisäinen ääni ilmoitti hänelle minut, ennenkuin hän vielä erotti piirteitäni. "Rakas poikani", lausui hän surullisesti, syleiltyään minua, "sinä tulet paraiksi näkemään isäsi kuolemaa; se raskas suru sinua täällä vastaan ottaa." Näin lausuen hän vei minut erääseen huoneeseen, jossa onneton Blas santillanalainen makasi köyhällä vuoteellaan viimeisissä hengenvedoissaan. Vaikka kuoleman varjot jo väikkyivät hänen ympärillään, niin hän oli kuitenkin vielä hiukan tajussaan. Äitini lausui hänelle: "Tässä on, ystäväiseni, Gil Blas, poikasi, pyytämässä anteeksi suruja, joita hän on sinulle tuottanut ja anomassa siunaustasi." Näitten sanain johdosta isäni avasi silmänsä, sulkeakseen ne kohta ainiaaksi. Hän käänsi ne minua kohti. Hän huomasi, kuinka hänen kuolemansa minuun koski, ja se liikutti häntä, vaikka hänen voimansa olivat viimeisillään. Hän koetti puhua, mutta voimat pettivät. Minä tartuin hänen käteensä, ja kostuttaessani sitä kyynelilläni, voimatta sanaakaan lausua, hän hengähti viimeisen kerran, ikäänkuin olisi vaan minun tuloani odottanut kuollakseen rauhassa.
Äitini oli tätä tapausta jo siksi odottanut, ettei hän joutunut senjohdosta epätoivon valtaan; minuun se koski syvemmin kuin häneen, vaikkei hän koko elinaikanaan ollut antanut minulle ainoatakaan hellyyden osoitusta. Itkin häntä yksistään senvuoksi, että olin hänen poikansa. Enoni, joka makasi pitkällään toisella vuoteella surkuteltavassa tilassa, oli uutena surun aiheena minulle. Joskaan sukulaisuus ja kiitollisuus eivät olisi saaneet minua säälimään enoa, joka oli minulle tehnyt niin paljon hyvää, niin olisi sen vaikuttanut hänen tilansa säälittävä kurjuus.
Scipio seurasi tätä syvällä äänettömyydellä, ottaen osaa suruuni ja yhtyen ystävyydestä huokauksiini. Kun käsitin äitini mielellään keskustelevan kanssani niin pitkän eron perästä, ja kun arvelin, että aivan tuntemattoman miehen läsnäolo voisi olla hänelle siinä vaivaksi, niin vedin Scipion erilleen, lausuen hänelle: "Menehän sinä, ystäväni, ravintolaan lepäämään; minä jään tänne äitini luo; meillä on keskenämme paljon haastelemista; häntä voisi sinun läsnäolosi ujostuttaa, sillä keskustelummehan tulee koskemaan yksinomaan perheasioita." Scipio lähti, ettei olisi meille rasitukseksi, ja minä rupesin juttelemaan äitini kanssa, ja puhumista piisasi koko yö. Me kerroimme toinen toisillemme juurtajaksain ja todenperäisesti, mitä kummallekin oli tapahtunut siitä pitäin, kuin minä läksin Oviedosta. Hän kertoi minulle kaikista ikävyyksistä, joita hän oli saanut kärsiä niissä perheissä, joissa oli palvellut, mainiten silloin monta asiaa, joita en todellakaan olisi mielelläni suonut sihteerini kuulevan, vaikken yleensä häneltä mitään salannut. Kaikki kunnia äitini arvoisalle muistolle, mutta sittenkin täytyy sanoakseni, että eukko oli vähän pitkäpiimäinen jutuissaan; jos hän olisi jättänyt kaikki tarpeettomat mainitsematta, niin hän olisi voinut säästää minua kuulemasta kolme neljättä osaa historioistaan.
Vihdoinkin päättyi hänen kertomuksensa, ja minä aloin omani.
Kertomukseni lopetin seuraavilla sanoilla:
"Jouduttuani kuninkaan käskystä Segoviaan linnaan, sairastuin vaarallisesti, ja tämä onnellinen sairaus on antanut teille poikanne takaisin. Niin, tämä sairauteni ja vankeuteni antoivat luonnolle kaikki sen oikeudet takaisin, saattaen minut kerrassaan erkanemaan hovista. Olen jättänyt sen pauhaavan elämän, minä halaan nyt ainoastaan yksinäisyyttä. Asturiaan olen tullut vaan pyytääkseni äitiäni tulemaan osalliseksi uuden, rauhallisen elämäni onnesta. Ellette pyyntöäni hyljää, niin saatan teidät maatilalleni, joka on Valenciassa ja jossa tulemme elämään suruitta, huolitta. Käsitätte hyvin, että aikomukseni oli viedä sinne isänikin; mutta koska taivas sen toisin päätti, niin toivon saavani ainakin sen ilon, että äitini asuu luonani."
— "Kiitän sydämestäni hyvää tarkoitustasi", lausui äitini silloin, "ja lähtisin mukaasi arvelematta, jolleivät eräät seikat sitä vaikeuttaisi. Sillä enhän voi jättää tuohon tilaan enoasi, veljeäni, ja olenhan tähän paikkakuntaankin niin tottunut, etten voi enää muualle muuttaa." — "Rakas äitini", lausuin minä, "koska enoni tarvitsee apuasi, niin en enää vaadi sinua tulemaan kanssani; mutta koska hän ei näytä olevan enää kaukana haudasta, niin lupaa tulla luokseni heti, kun hän on lähtenyt elävitten mailta. Sitä rakkauden osotusta pyydän sinulta."