— "En anna sinulle tätä lupausta", vastasi äitini, "sillä en kuitenkaan pitäisi sitä. Tahdon viettää viimeiset elinpäiväni Asturiassa, ja aivan täydellisessä riippumattomuudessa." — "Etköpähän sitten olisi", vastasin, "rajaton emäntävaltias minun linnassani?" — "Se ei ole varmaa", vastasi hän; "sinähän voit mennä naimisiin; sinun vaimosi tulisi miniäkseni, ja minä hänen anopikseen; me emme voisi elää yhdessä." — "Sinä vainuat pahaa liian kaukaa, äitini", vastasin siihen, "minulla ei ole mitään aikomusta mennä naimisiin; mutta jos niin hullu tuuma joskus mieleeni juolahtaisi, niin vastaan siitä, että velvottaisin vaimoni sokeaan kuuliaisuuteen sinua kohtaan." — "Se on kevytmielinen lupaus", vastasi äitini, "enkä vielä siihenkään luottaisi. Sillä pelkäänpä, että rakkaus vaimoosi voittaisi sukulaisuuden äänen, ja eiköhän vaan kävisi niin, että sinä asettuisit meidän riidoissamme enimmäkseen hänen puolelleen kuin minun, vaikkapa hän olisi kuinkakin väärässä."
— "Puhutte aivan oikein, rouva", huudahti sihteerini, joka juuri silloin astui huoneeseen; "minäkin luulen, että hiljaiset miniät ovat hyvin harvinaisia. Ja kun teidän ajatuksenne eivät nyt käy yhteen, koska te, rouva, haluatte välttämättä asua Asturiassa, ja isäntäni Valenciassa, niin ehdotan asiaa sovittavaksi sillä tavalla, että hän maksaa teille sata pistoolia eläkettä vuodessa, jotka minä tuon tänne joka vuosi. Sillä tavalla saavat sekä äiti että poika elää tyytyväisinä kumpikin, vaikkakin kahdensadan peninkulman päässä toisistaan."
Tähän ehdotukseen suostuttiin molemmat yhteisesti. Senjälkeen minä suoritin etukäteen ensi vuoden maksun sekä läksin Oviedosta.
Viideskymmenestoinen luku.
Gil Blas lähtee Valenciaan ja saapuu Lirias'iin. — Minkälainen hänen linnansa on ja ketä hän siellä tapaa.
Me läksimme kulkemaan Leonin tietä pitkin ja käännyimme sitten Palenciaa kohti, ja jatkaen matkaamme lyhyissä päivänmarsseissa saavuimme kymmenennen päivän lopulla Segorbian kaupunkiin, ja seuraavana aamupäivänä olimme perillä maatilallani, joka on siitä vaan kolmen peninkulman päässä. Oli hauskaa nähdä, kuinka sihteerini alkoi tarkasti katsella kaikkia tien varrella olevia linnoja, kota lähemmäksi tulimme päämääräämme. Nähdessään jonkun toisia upeamman hän ei voinut olla sanomatta: "Olisipa tuo meidän omamme."
Silloin sanoin hänelle: "En tiedä, minkälaiseksi sinä mahdat kuvitella tulevan asuntomme; mutta jos odotat jotakin suuremmoista rakennusta, jonkinlaista ylhäisten maahovia, niin minun täytyy ilmoittaa, että petyt ankarasti."
— "Soo-o", lausui Scipio, "saan siis odottaa vaan mökinpahaista." — "Ei se nyt juuri mökkikään ole", vastasin, "mutta muistanethan, että olen kuvaillut sitä aina hyvin vaatimattomaksi; ja nyt juuri voit itse päättää, olenko antanut siitä totuudenmukaisen kuvauksen. Käännäppä nyt silmäsi tuonne Guadalaviarin rantoja kohden tuonne, jossa on tuo pieni kylä — yhdeksän tai kymmenen taloa, tuo talo, jossa on neljä pientä kylkirakennusta, se on minun linnani."
— "Mitä hittoja!" huudahti sihteerini silloin ihmetyksissään, "sehän on helmi kerrassaan. Sehän on oikein ylimyksellisen näköinen sievine sivurakennuksineen, paikka on mainio ja niin hyvin rakennettu, ja ympäristö kerrassaan verraton, tuskin ovat Sevillan puutarhat näin ihanat, vaikka niitä kutsutaan maalliseksi paratiisiksi. Vaikka olisimme itse saaneet paikan valita, niin emme olisi voineet mieluisempaa löytää. Tuollahan lirittelee puronen vesiään ja tuolla on tuuhea metsä, jossa on viileä käyskennellä paahteisina päivinä. Suloinen erakkomaja. Niin, rakas herrani, täällä asumme varmaan hyvin kauan!" — "On hauskaa!" vastasin siihen, "että sinä olet niin tyytyväinen onnensopukkaamme, jonka kaikkia herttaisuuksia et vielä tunnekaan."
Näin keskustellen saavuimme talon portille, joka avattiin meille heti, kun Scipio selitti herra Gil Blas santillanalaisen tulevan ottamaan linnaa haltuunsa. Heti kun talon asujat kuulivat tämän arvokkaan nimen, niin ajopelini laskettiin suurelle pihalle, jossa nousin maahan. Nojausin ylhäiseen tapaan Scipion olkaan ja astuin arvokkaasti erääseen saliin, johon heti ilmestyi seitsemän tai kahdeksan palvelijaa. He sanoivat tulevansa osottamaan kunnioitusta uudelle isännälleen. He kertoivat vielä don Cesarin ja don Alphonson määränneen heidät minulle palvelijoiksi, yhden kokiksi, toisen hänen apulaisekseen, kolmannen kokkipojaksi, neljännen portinvartijaksi, viidennen lakeijaksi j.n.e. sekä kieltäneen heitä ottamasta mitään palkkaa minulta, sillä nämä arvokkaat herrat maksavat kaikki talouteni kustannukset. Kokki, nimeltään mestari Joachim, oli etevin näistä palvelijoista. Hän johti puhetta toisten puolesta. Hän lausui vielä tilanneensa runsaan varaston kaikenlaisia hienoja viinejä, sekä lisäsi olleensa kuusi vuotta Valencian arkkipiispan kokkina, että mitä pöytäpuoleen tulee, niin kyllä hänen pitäisi osata valmistaa herkkuja, jotka hivelisivät makuhermojani. "Lähden heti laittamaan teille näytteen taidostani", sanoi hän lopuksi. "Suvaitkaahan, sillävälin katsella linnaanne; katsokaa, onko se kyllin kaunis teidän armonne asuttavaksi."