Tarvinneeko mainita, että noudatin tätä kehoitusta. Scipio, joka oli vielä innostuneempi asiaan, hinasi minua huoneesta huoneeseen. Juoksimme läpi koko talon kattoharjasta kellariin saakka, emme jättäneet ainoatakaan kolkkaa tarkastamatta — ainakin niin luulimme. Sain kaikesta syytä ihmetellä don Cesarin ja hänen poikansa hyvyyttä minua kohtaan. Muitten muassa herätti erityistä huomiotani kaksi huonetta, jotka olivat niin hienosti kalustettuja kuin ylellisyysrajan alapuolella saattaa olla. Toisessa oli alankomaalaiset tapetit ja samettiuutimilla varustettu vuode sekä samalla aineella päällystetyt tuolit; kalut olivat vielä täydessä kunnossa, vaikka olivatkin peräisin niiltä ajoin, jolloin maurilaiset olivat vielä herroina Valencian kuningaskunnassa. Toisen huoneen kalusto osotti samaa aistia; seinäverhot olivat keltaisesta genovalaisesta damastista samoin vuode ja nojatuolit, joiden koristeena oli sitäpaitsi sinisilkkiset hesut. Kaikki nämä esineet, joiden arvo ei olisi ollut suuri kalustoluetteloissa, tekivät erinomaisen hauskan vaikutuksen nykyisillä paikoillaan.
Katseltuamme kylliksemme kaikkia palasimme taas saliin, johon oli sillävälin tuotu kahta varten katettu pöytä. Istuimme sen ääreen ja saimme pistää poskeemme niin herkullista olla podridaa, että oikein surkuttelimme Valencian arkkipiispaa siitä, ettei hänellä enää ollut sen valmistajaa kokkina. Ruokahalumme olikin verraton, mikä ei ainakaan vähentänyt aterian maukkaisuutta. Joka suupalallemme uudet lakeijani tarjosivat meille viinilaseja, jotka olivat reunojaan myöten täynnä oivallisinta manchalaista viiniä. Scipio oli riemuissaan, mutta kun hän ei tahtonut sitä palvelijain nähden osottaa, niin hän osotti puhuvilla silmäyksillä sisällistä tyytyväisyyttään, johon minäkin puolestani samalla tavalla vastasin. Olla podridan jälkeen pöytään tuotiin vati, jossa oli kaksi lihavaa peltopyypaistia ja niiden vieressä suloisesti tuoksuva jänispaisti. Syötyämme kuin nälkäiset sudet ja juotuamme samassa suhteessa nousimme pöydästä ja läksimme puutarhaan ottamaan jossakin viileässä ja rauhallisessa paikassa päivällislepoa.
Olihan sihteerini tosin jo tähänkin asti ollut tyytyväinen kaikkiin näkemiinsä, mutta puutarha pani hänen ilonsa ihan kukkuroilleen. Hän vertasi sitä itse Escurialin puistoihin, katsellessaan ihailevin silmin sen viehätyksiä. Tosinhan don Cesar, joka tuontuostakin kävi Lirias'issa, oli pitänyt erityistä huolta sen hoitamisesta ja kaunistamisesta. Käytävät olivat hyvin hiekoitetut ja pomeranssipuilla reunustetut, keskellä nurmikkoa oli valkeasta marmorista tehty allas, jonka keskellä oli pronssileijona, suustaan työntäen paksua vesisuihkua ilmaan. Kukat olivat loistavat ja puissa hehkuivat erilaiset hedelmät: Scipion ihastus oli hyvin ymmärrettävä. Siimeistä paikkaa hakien kulimme erästä puistokäytävää pitkin, jonka tuuheat oksat kaareutuivat katokseksi yllämme ja saavuimme siten lähelle lampuotini asuntoa. Siellä heittäysimme erään lehmuksen alle, jossa nukkumatti pian sulki kahden iloisen veikon silmät, joiden ainoana työnä oli hyvän päivällisen sulattaminen.
Pari tuntia senjälkeen heräsimme äkkiä muutamista pyssynlaukauksista, jotka paukahtelivat niin lähellä meitä, että oikein säikähdimme. Hypähdimme kiireesti ylös; ja riensimme lampuodin asunnolle tiedustamaan metelin syytä. Siellä tapasimme kahdeksan tai kymmenen talonpoikaa, kylän asukkaita, jotka ampuivat ruostuneilla pyssyillään minun tuloni kunniaksi, josta olivat saaneet kuulla. Useimmat heistä muistivat nähneensä minut monta kertaa, käydessäni linnassa taloudenhoitajan toimissa. Heti minut nähtyään he huusivat kaikki: "Eläköön uusi herramme! tervetuloa Lirias'iin!" Sitten he taas latasivat pyssynsä ja pamauttivat yhteislaukauksen minun kunniakseni. Vastasin heidän tervehdykseensä hyvin armollisesti, vaan kuitenkin vakavasti, etten vaan tulisi liian tuttavalliseen suhteeseen heihin. Vakuutin olevani heille hyvin suosiollinen; annoinpa heille jaettavaksi parikymmentä pistooliakin, mikä ei ollut vähin mielihyvä heille. Sitten annoin heidän vielä kerran ampua ruutia ilmaan, ja vetäysin sitten sihteerini kera metsikköön takaisin, jossa kävelimme iltaan asti, emmekä väsyneet pelkkään puiden katselemiseen: niin viehättävä on uuden lahjan saaminen ja omistaminen.
Sillaikaa olivat kokki, hänen apulaisensa ja kokkipoika innokkaassa työssä; he valmistelivat meitä varten ateriaa, joka piti olla vielä äskeistä ehompi. Hämmästyksemme ei ollut pieni, kun ruokasaliin astuessamme näimme pöydälle tuotavan vadin, jossa oli neljä paistettua peltopyytä, ja niiden toisella puolella hienosti laitettu jänis- ja toisella kukkopaisti. Välipaloiksi saimme siankorvia, kananpoikasäilykkeitä ja suklaativispettä. Joimme runsaasti Lucenolaista viiniä sekä muita hienoja viinilajeja; ja kun tunsimme, ettemme enää jaksaisi juoda tärvelemättä terveyttämme, niin rupesimme tuumimaan makuulle menoa. Silloin lakeijani ottivat kynttilät käteensä ja saattoivat minut talon kauneimpaan huoneeseen, jossa pyrkivät riisumaan vaatteita päältäni. Mutta saatuani heiltä yöpukuni ja -myssyni annoin heidän mennä lausuen käskijän äänellä: "Saatte mennä, en enää tarvitse teitä."
Scipion pidätin luonani heidän lähdettyään iloitaksemme yhdessä onnellisen tilamme johdosta. Sihteerini oli rajattomasti riemuissaan kaikesta. "No niin!" lausuin minä, "sanoppa nyt ystäväni, mitä sinä ajattelet Leyvan herttuan erinomaisesta käytöksestä minua kohtaan?" — "Saakeli sentään, eihän voisi parempaa ajatella; kunhan se vaan kestäisi oikein kauvan", vastasi hän. — "Vaan niin en toivo minä", vastasin siihen, "minä en voi sallia hyväntekijäini kustantavan niin paljon puolestani, se olisi heidän anteliaisuutensa väärinkäyttämistä. Toisekseen en voisi koskaan oikein perehtyä muitten palkkaamiin palvelijoihin, enkä ole muuten tullut tänne elääkseni niin suuren ihmisjoukon keskellä. Ja mitä hittoja me teemme noin monella palvelijalla? Ei, emme tarvitse Bertrandin lisäksi muuta kuin kokin, kokkipojan ja yhden palvelijan; se riittää meille." Vaikka sihteerilläni ei oikeastaan olisi ollut mitään sitä vastaan, että Valencian kuvernööri olisi niin pulskasti ylläpitänyt meitä, niin hän ei kuitenkaan ruvennut panemaan vastaan, vaan yhtyi minuun hyväksyen tuumani. Tultuamme siitä yksimieliseksi hän läksi minun huoneestani omaan makuuhuoneeseensa.
Viideskymmeneskolmas luku.
Gil Blas lähtee Valenciaan; hän menee Leyvan herrain luokse.
— Mitä he puhuvat keskenään.
Sitten riisuuduin ja menin vuoteeseeni. Unta en kuitenkaan saanut, vaan antausin ajatusteni valtaan. Ajattelin sitä suurta ystävyyttä, jolla Leyvat maksoivat kiitollisuutensa minua kohtaan; heidän uutten hyväntekoinsa johdosta päätin seuraavana päivänä lähteä heidän luokseen, sillä en jaksanut kauemmaksi viivyttää kiitollisuuteni osottamista. Edeltäpäin jo iloitsin donna Seraphinan näkemisestä. Kun aivoni väsyivät näistä kaikista tuumiskeluista, niin vaivuin vihdoinkin unen helmaan, enkä herännyt, ennenkuin aurinko jo paistaa helotti taivaalla.