Gil Blas: Santillanalaisen elämänvaiheet

by Alain René Le Sage

Luolaan saapuu useita muita rosvoja, jotka pitävät hupaista keskustelua aikansa ratoksi.

Kapteeni Rolandon lausuessa viimeisiä sanojaan, ilmestyi saliin kuusi uutta naamaa. He olivat: luutnantti viiden miehen kera, jotka palasivat saaliineen kotiin. He toivat kaksi korillista sokeria, kaneelia, pippuria, viikunoita, mantelia ja kuivatuita rusinoita. Luutnantti ilmoitti kapteenille ottaneensa korit eräiltä kauppamieheltä, jonka muulin hän myöskin toi mukanaan. Tehtyään siten selkoa matkastaan hän käski viedä saaliin varastohuoneeseen. Sitten ei ollut muuta tehtävää kuin saada ilta rattoisasti kulumaan. Saliin asetettiin suuri pöytä, ja minut lähetettiin takaisin kyökkiin, jossa Leonarda rouva opasti minua tehtäviini. Minä alistuin kohtalooni, koskapa paha onneni kerran oli sen niin asettanut, ja valmistausin palvelemaan noita arvonmiehiä.

Alotin virkani tarjoilupöydästä, jonka koristin hopeamaljoilla ja saviruukuilla, jotka olivat täynnä sitä Rolando herran ylistämää hyvää viiniä. Sitten vein pöytään kaksi vadillista höystelihaa; heti niiden tultua pöydälle miehet istuivat syömään. Ruoka maistui heille mainiosti; ja minä seisoin suorana heidän takanaan, valmiina täyttämään laseja. Tehtäväni luonnistui minulta erinomaisesti, ikäänkuin en olisikaan sitä ensi kertaa toimittanut, niin että sain herroiltani siitä oikein kiitoksia. Päällikkö kertoi heille muutamilla sanoilla historiani, joka huvitti suuresti heitä. Muuten hän puhui heille varsin edullisesti minusta, mutta minä olin jo parantunut kiitoksenhalusta, niin että saatoin kuulla hänen kehujaan aivan vaaratta. He kuitenkin jatkoivat yhä kehuskeluaan; he sanoivat, että minä olin kuin luotu heidän edeskäyväkseen ja että olin ainakin sata kertaa parempi kuin talon edellinen passari Ja koska hänen kuoltuaan Leonarda rouvalla oli ollut kunnia olla juomanlaskijana näille maanalaisille jumalille, niin he nyt ottivat sen toimen häneltä pois siirtäen sen minulle.

Suuri vadillinen paistia, joka tarjottiin heti höystelihan perästä, lopetti täydellisesti rosvojen nälän. Kun he sen ohessa samalla mitalla joivat kuin söivätkin, niin he tulivat pian hyvälle tuulelle, joten heidän haastelunsa paisui vähitellen aika meluksi. He puhuivat kaikki yhtaikaa. Mikä alkoi kertoa jotakin tarinaa, mikä päästi sukkeluuden; mikä huusi, mikä lauloi; lopuksi he eivät enää kuulleet omaa ääntänsä. Silloin Rolando, kyllästyneenä hälinään, johon hän turhaan koetti saada järkeä, kohotti äänensä niin mahtavaksi, että seurueen täytyi vaieta. Hän lausui käskijän äänellä: "Hyvät herrat, kuulkaahan, minulla on eräs ehdotus. Nyt me huudamme toistemme korvat lumpeen puhumalla kaikki yhtaikaa; eikö olisi parempi, että viettäisimme joutohetkemme järkimiesten tavalla? Mieleeni johtuu eräs tuuma: siitä pitäin kuin toisiimme yhdyimme, emme ole olleet niin uteliaita, että olisimme kyselleet sukusuhteitamme ja niitä kohtalon keikauksia, jotka ovat johtaneet meitä nykyiseen ammattiimme. Minusta sitä olisi sentään hauska kuulla. Kertokaamme siis nyt ne salaisuudet toisillemme näin illan kuluksi." Luutnantti ja muut miehet suostuivat suurella riemulla kapteenin ehdotukseen, ikäänkuin heillä olisi ollut jotakin erinomaista kerrottavana. Kapteeni alkoi ensiksi, kertoen seuraavaa:

"Tietäkää, herrat, että minä olen erään rikkaan porvarin ainoa poika Madridista. Synnyinhetkeni tuotti suunnattoman ilon perheelleni. Isäni, joka oli jo vanhanpuoleinen mies, tunsi rajatonta riemua perillisen saadessaan, ja äitini rupesi ravitsemaan minua oman rintansa maidolla. Siihen aikaan eli äitini-isäkin vielä korkeassa ijässä. Hän oli herttainen vanhus, joka ei enää muuta tehnyt kuin luki rukousnauhaansa ja kertoili sotamuistelmiaan; sillä hän oli ollut pitkät ajat sotilaana ja kehui olleensa monta kertaa tulessa. Minä tulin vähitellen näiden kolmen epäjumalaksi; he kantoivat minua lakkaamatta käsillään. Siitä pelvosta, etten liikanaisista ponnistuksista ennen aikaani väsähtyisi, minun annettiin viettää lapsuuteni vuodet huolettomimmissa leikeissä. Isälläni oli tapana sanoa, ettei lasten pidä ennen ruveta itseään rasittamaan, kuin ikä on hiukan kypsyttänyt heidän älyään. Tätä kypsymistä odottaissani jäin oppimatta sekä lukemaan että kirjoittamaan; mutta siltä ei aikani suinkaan hukkaan mennyt, sillä isäni opetti minulle tuhansia eri leikkejä. Kortit tunsin kuin viisi sormeani, noppaa pelasin kuin mestari, ja äidinisäni jutteli minulle kaskuja omilta sotaretkiltään. Hän lauloi päivät päästään samoja lauluja minulle. Kun siten olin pari kolme kuukautta laulellut kymmentä tai kahtatoista säettä, joten opin ne ulkoa, niin vanhempani kovin ihmettelivät muistiani. Yhtä tyytyväisiä he olivat järkeeni, sillä kun sain kenenkään kieltämättä puhua mitä tahdoin, niin sekaannuin heidän keskusteluunsa rikkiviisailla kysymyksilläni. 'Tuota herttaista poika kultuani!' huudahti isäni, silmät ihastusta säteillen. Äitini oli tukahuttaa minut hyväilyillään, ja isoisäni itki sulasta ilosta. Siten tulin jo kahdennelletoista vuodelleni, enkä ollut vielä mitään oppinut. Nyt minulle hankittiin opettaja, mutta hän sai heti ankarat määräykset opettaa minua suurimmalla hellävaraisuudella; hänelle suotiin sentään lupa, hiukkasen pelontunteen herättämiseksi, silloin tällöin hieman uhkailla minua. Tästä luvasta ei ollut järin paljon hyötyä, sillä minä joko tein pilkkaa opettajani uhkauksista, taikka juoksin kyyneleet silmissä kantelemaan äidilleni tai isoisälleni ja sain aina heidät uskomaan, että hän oli minua rääkännyt. Koulumestari parka koetti väittää minun valehtelevan, mutta häntä ei uskottu ensinkään; häntä ruvettiin pitämään raakana pöllönä ja minun sanani painoi aina enemmän kuin hänen. Eräänä kauniina päivänä pisti päähäni raappia itse itseäni; sitten rupesin rääkkymään kuin pistettävä nauta; äitini riensi luokseni ja ajoi opettajan paikalla tiehensä, vaikka hän intti vastaan, ottaen taivaan todistajaksi, ettei ollut tehnyt minulle niin mitään."

"Samalla tavalla toimitin kaikki muutkin opettajani matkoihinsa, kunnes sain erään, joka minulle soveltui. Hän oli mainio opettaja, sopiva rikkaan talon pojalle. Hän rakasti leikkiä, eikä sylkenyt lasiin: parempiin käsiin en olisi voinut joutua. Hän päätti voittaa minut hyvyydellä; se onnistui, ja sillä hän saavutti vanhempainikin täyden suosion, niin että he uskoivat minut kokonaan hänen huostaansa. Kulettamalla minua rohkeasti niihin paikkoihin, joita hän itsekin rakasti, hän sai minuunkin sellaisen mieltymyksen niihin, että olin pian varttunut pojaksi, joka latinaa lukuunottamatta tiesi vaikka mitä. Käsitettyään, etten enää tarvinnut hänen opetustaan, hän läksi pois jakaakseen sitä toisaalle."

"Mutta jos olin lapsena saanut nauttia mielinmäärin vapautta, niin se kävi vieläkin vinkeämmäksi, kun pääsin omaksi herrakseni. Omassa perheessäni harjoitin häpeämättömyyteni ensimmäisiä mallinäytöksiä. Lakkaamatta pidin ilvettä isäni ja äitini kanssa. He eivät voineet muuta kuin nauraa tempuilleni; kuta hurjempia ne olivat, sitä enemmän ne heitä huvittivat. Siihen aikaan harjoitin jo kaikenlaisia irstailuja muiden samankaltaisten kanssa; ja kun emme saaneet vanhemmiltamme rahaa riittävästi niin suloista elämää varten, niin jokainen varasti kotoaan, mitä vaan sai; ja kun sekään ei enää riittänyt, niin me rupesimme harjoittamaan varastelua öisin, mikä tuottikin melkoiset saaliit. Kaikeksi onnettomuudeksi sai corregidor[6] vihiä meistä ja tahtoi panna meidät telkien taa, mutta me saimme tiedon hänen pahasta aikomuksestaan ja pistimme pillit pussiin lähtien pois toisille seuduille, jossa rupesimme verottelemaan matkustajia suurilla maanteillä. Ja siitä pitäin, hyvät herrat, on Jumala armollisesti suojellut minua toimessani ja kaikissa vaaroissa, joita se niin viljalti tarjoo."

Siihen kapteeni lopetti kertomuksensa, ja luutnantti alkoi arvonsa mukaan haastella vaiheitaan: "Hyvät herrat", alkoi hän, "minulle on aivan päinvastainen kasvatus tuottanut ihan samat tulokset kuin herra kapteenillemmekin. Isäni oli teurastaja Toledon kaupungissa; häntä pidettiin täydellä syyllä paikkakunnan raaimpana miehenä, eikä äitini ollut paljonkaan herttaisempi. He peittosivat minua lapsena kuin hallia vaan, ikäänkuin toinen toisensa kilvalla; ei mennyt päivää etten saanut tuhansia lyöntejä. Pieninkin virheeni rangaistiin armottomalla julmuudella. Jos rukoilin armoa ja lupasin kyyneleet silmissä katua erehdystäni, niin armoa ei tullut milloinkaan, ja useimmiten rääkkääminen tuli aivan syyttömästi. Kun isäni minua hutki, niin ei äitini mieleen suinkaan juolahtanut minua puolustaa; hän päinvastoin rupesi häntä auttamaan, ikäänkuin ei isäni olisi yksinkin siitä tehtävästä selviytynyt. Tämä kohtelu sytytti minussa niin suuren vihan kotiani kohtaan, että jätin sen jo ennenkuin olin neljätoista täyttänyt. Läksin Aragoniaan päin, ja saavuin kerjäämällä Saragossaan asti, jossa jouduin kerjäläisten seuraan."

"He opettivat minua esiintymään milloin sokeana, milloin rampana nilkuttamaan, milloin maalaamaan jäseniini valehaavoja j.n.e. Aamusella me, kuten näyttelijät konsanaan, harjoittelimme osiamme. Sitten jokainen riensi paikalleen ja illalla kokoonnuimme taas. Yöt vietimme hauskasti niiden kustannuksella, jotka olivat päivän kuluessa meitä armahtaneet. Aikani kävi kuitenkin ikäväksi näiden kurjain parissa, jonka vuoksi liityin erääseen silmänkääntäjä-joukkoon, jossa opin tekemään monia somia temppuja. Mutta sitten tunsin pystyväni uskaliaampiin tekoihin ja yhdyin muutamiin rohkeisiin poikiin, jotka keventelivät matkamiesten kuormia; ja heidän elämäntapaansa olen niin mielistynyt, etten ole sen koommin tahtonut sitä mihinkään muuhun vaihettaa. Saanpa siis, hyvät herrat, kiittääkin vanhempiani heidän rääkkäämisestään, sillä jos he olisivat hiukankin leppeämmin minua kasvattaneet, niin ihan varmasti olisin nykyisin vaan rupanaamainen teurastaja Toledossa; mutta nytpä olen teidän arvokas luutnanttinne."

Sitten ne kuusi muutakin rosvoa kertoivat elämäntarinansa; ja ne kaikki kuultuani en enää ollenkaan ihmetellyt, että he olivat yhteen osuneet. Sitten he muuttivat keskustelun aihetta. He alkoivat tuumiskella tulevaa retkeänsä, jota varten oli useita eri suunnitelmia, ja saatuaan sen päätetyksi he nousivat pöydästä mennäkseen makuulle. He sytyttivät kynttilänsä ja siirtyivät kukin kammioonsa. Minä menin kapteeni Rolandon perässä hänen huoneeseensa. Auttaessani hänen riisumistaan, hän lausui minulle leikkisästi: "No, Gil Blas, nyt olet nähnyt, millä tavalla me aikaamme vietämme. Meillä on täällä ilo ainainen, kateus ja viha ovat täällä tuntemattomat; joukossamme ei ole vielä kertaakaan riitaa sattunut; me elämme sopuisammin kuin munkit. Sinä, poikaseni, tulet viettämään onnekasta elämää parissamme."