Mieleemme ei juolahtanut, että tämä oli juonta kaikki tyyni, sillä emme olleet vielä tarpeeksi tuttuja, voidaksemme toisistamme vastata. Minä puolestani epäilin paikalla pientä kirkkolaulajaa, ja hänellä oli kukaties sama ajatus minusta. Olimmehan muuten nuoria hupakkoja jokainen, emmekä tienneet ollenkaan, miten tämmöisissä tapauksissa yleensä meneteltiin, vaan uskoimme vahvasti yksinkertaisuudessamme, että meitä vietäisiin suoraa päätä piinapenkkiin ruuvattaviksi. Senvuoksi juoksimme kauhuissamme talosta pois minkä jaloistamme läksi. Toiset tölmäsivät kadulle, toiset puutarhaan; jokainen koetti paolla pelastua.
Minä puolestani, joka ehkä olin kaikista enimmän säikähtänyt, läksin kiitämään vainioille, jossa juoksin tiesi kuinka monen pellon ja kankaan poikki ja hypin lukemattomain ojain yli, kunnes vihdoin saavuin erääseen metsään. Olin juuri heittäymäisilläni piiloon tiheimpään pensastoon, kun samassa äkkäsin kaksi miestä ratsain ihan edessäni. He huusivat: "Kuka siellä?" ja kun minä en hämmästykseltäni saanut heti vastatuksi, niin he lähestyivät minua ja ojensivat kumpikin pistoolin rintaani vasten vaatien minua ilmoittamaan, kuka olin, mistä tulin, mitä varten olin tullut metsään, ja puhumaan yleensä heille kaikki mitään salaamatta. Tällä tapaa kysyttynä, mikä tuntui minusta likipitäin samanlaiselta kuin muulinajajan uhkaama kidutus, vastasin olevani nuori mies Oviedosta ja meneväni Salamancaan; kerroin myöskin, miten meitä oli pelotettu ja tunnustin, että piinapenkin pelko oli saanut minut lähtemään käpälämäkeen. He päästivät räikkänaurun kertomukseni johdosta, joka osotti suurta yksinkertaisuuttani, ja toinen heistä lausui: "Ole hyvässä rauhassa, ystäväni; tule meidän kanssamme, äläkä pelkää mitää; me saatamme sinut varmaan paikkaan". Sitten hän käski minun nousta taakseen hevosen selkään, jonka jälkeen painausimme metsän sisään.
En tiennyt, mitä minun piti tästä tapauksesta ajatella, en kuitenkaan mitään erittäin pahaa odottanut. "Jos nämä miehet olisivat varkaita, lausuin itsekseni, niin he olisivat minut rosvonneet ja kenties murhanneet. He ovat varmaankin jaloja aatelismiehiä tältä seudulta, jotka huomatessaan pelkoni säälivät minua ja vievät minut kotiinsa sulasta ihmisrakkaudesta." Kauan minun ei tarvinnut olla siitä epätietoisena, sillä tehtyämme syvässä hiljaisuudessa moniaita mutkia metsässä, saavuimme erään kummun juurelle, jossa nousimme ratsailta. "Tässä me asumme, lausui toinen ratsumies." Minä kuuhoilin joka taholle, mutta en nähnyt taloa en mökkiä enkä minkäännäköistä ihmisasuntoa. Sillävälin miehet nostivat maasta suuren puisen laskuoven, joka oli kokonaan pensaitten ja risujen peitossa, ja jonka takaa aukeni pitkä, viettävä maanalainen käytävä. Hevoset astuivat sinne itsestään kuin vanhasta tottumuksesta. Miehet veivät minut mukanaan ja laskivat oven taas paikalleen köysillä, jotka olivat sitä varten siihen kiinnitetyt. Niinpä oli siis enoni, Perez'in arvoisa nepain joutunut satimeen kuin rotta loukkuunsa.
Neljäs luku.
Jossa kerrotaan luolasta ja mitä Gil Blas siellä näki.
Tiesin siis jo, minkälaatuista väkeä ystäväni olivat, ja on helppo arvata, että äskeinen pieni huoleni haihtui. Sensijaan valtasi paljon suurempi ja oikeutetumpi pelko mieleni; uskoin meneväni tukaatteineni suoraan surman suuhun. Tuntien siis itseni karitsaksi, jota teuraaksi talutetaan, astuin jo enemmän kuolleena kuin elävänä saattajaini välissä, jotka hyvin huomasivat vapisevani kovasti ja koettivat senvuoksi turhaan kehottaa minua olemaan aivan pelvotta. Astuttuamme siten noin kaksisataa askelta polkuamme, joka kulki kiertäen alaspäin, saavuimme holvikattoiseen talliin, jota valaisi kaksi suurta rautalamppua. Siellä oli suuri kasa olkia ja useita tynnöriä ohria. Kaksikymmentä hevosta olisi mukavasti sinne mahtunut; mutta nyt siellä ei ollut muuta kuin ne kaksi vastatullutta. Eräs vanha neekeri, joka näytti kuitenkin vielä jotenkin virkulta, talutti ne parsiinsa.
Läksimme tallista luolaan. Sitä oli useita lamppuja valaisemassa, mutta niiden murheellinen tuike näytti vaan paljastavan paikan kolkkouden kaikessa kauheudessaan. Tulimme kyökkiin, jossa eräs vanha eukko oli paistamassa lihaa tulella valmistaen illallista. Kyökki oli varustettu kaikilla tarpeellisilla talouskaluilla, ja sen vieressä olevassa ruokakammiossa näytti olevan viljalti kaikenlaista ruokatavaraa. Keittäjätär (täytyyhän minun kuvata hänetkin) näytti olevan ijältään jonkun vuoden seitsemännellä kymmenellä. Nuorempana hänellä oli ollut tulipunainen tukka, sillä aika ei ollut ehtinyt sitä niin haalistaa, ettei alkuperäinenkin väri olisi vielä jossakin määrin näkynyt. Hänen ihonsa oli kellertävä, leuka oli pitkä ja terävä, ja huulet kutistuneet; suuri kyömynenä riippui suun yli, ja silmät olivat koreasti tulipunaiset.
"Katsokaahan, Leonarda rouva; sanoi toinen miehistä esittäessään minua tälle pimeyden armaalle enkelille, katsokaahan tätä sievää poikaa, jonka me teille tuomme." Sitten hän kääntyi minuun, ja lausui, huomatessaan, kuinka kalpeana ja peloissani olin: "Heitä pelkosi ihan kokonaan; ei täällä sinulle mitään pahaa tehdä. Me tarvitsemme apulaista emännöitsijällemme; yhytimme sinut, ja se oli sinulle onneksi. Sinä tulet erään pojan sijaan, joka kuoli neljätoista päivää sitten. Hän oli kovin heikko ruumiiltaan. Sinä näytät minusta paljon vankemmalta kuin hän, et sinä niin heville kuole. Tosin et enää saa konsaan aurinkoa nähdä, mutta sensijaan sinulta ei pidä hyvää ruokaa ja lämmintä puuttuman. Päiväsi saat viettää Leonardan seurassa, joka on hyvin siivo eukko: ja kaikki pienet mukavuutesi saat järjestää mielesi mukaan. Sinä et olekaan", lisäsi hän, "joutunut kerjäläisten joukkoon, kuten kohta saat nähdä." Näin lausuen hän otti tuohuksen käteensä käskien minun tulla perässään.
Hän vei minut erääseen kellariin, jossa näin mahdottomat pinot hyvin tulpatuita pulloja ja saviruukkuja, joiden hän sanoi olevan täynnä erinomaista viiniä. Sitten hän kuletti minua useitten kammioitten läpi. Muutamissa oli palttinakasoja, toisissa taas villa- ja silkkikankaita. Eräässä näin kultia ja hopeita sekä paljon kallisarvoisia pöytäkaluja useissa kaapeissa. Senjälkeen tulimme erääseen suureen saliin, jota valaisi kolme messinkistä kynttiläkruunua ja joka oli kammioitten keskuksena. Siellä hän rupesi taas minua kuulustelemaan. Hän kyseli, mikä nimeni oli ja miksi olin lähtenyt Oviedosta; tyydytettyäni hänen uteliaisuutensa, hän lausui: "No niin, Gil Blas, sinähän olet lähtenyt kotiseudultasi ainoastaan löytääksesi hyvän toimen; oletpa siis onnen poika, kun satuit meidät yhyttämään. Kuten olen jo sanonut, tulet elämään täällä kuin kuningas, ja kultaa ja hopeata on kuormittain. Sitäpaitsi olet varmassa tallessa, sillä tämä luola on sellainen, että pyhän hermandadin[5] miehet saavat sata kertaa tulla tähän metsään sitä löytämättä. Sen ovea ei tunne kukaan muu kuin minä ja toverini. Kysyt ehkä, miten olemme voineet sen tehdä seudun asukkaiden huomaamatta: mutta, katsos, se ei ole meidän työtämme, vaan se on ikivanha. Siihen aikaan kuin maurilaiset olivat valloittaneet Granadan, Aragonian ja melkein koko Espanjan, niin kristityt, jotka eivät halunneet antautua uskottomain ikeen alle, pakenivat ja piiloutuivat näille seuduille, Biscaijan rannoille ja Asturian vuoristoon, johon urhokas don Pelayo oli vetäytynyt. Pakolaisina hajallaan eläen he viettivät aikaansa vuoristoissa ja metsissä. Toiset asuivat vuorenonkaloissa, toiset kaivoivat itselleen luolia, joihin tämäkin kuuluu. Saatuaan lopulta viholliset karkoitetuksi Espanjasta he palasivat kaupunkeihinsa takaisin. Siitä pitäin ovat heidän vanhat pakopaikkansa olleet meikäläisten tyyssijoja. Onhan pyhä hermandad tosin löytänyt ja hävittänyt niitä moniaita, mutta on niitä vielä keksimättäkin, ja jo viisitoista vuotta olen, jumalankiitos, kenenkään häiritsemättä asunut tässä. Minun nimeni on kapteeni Rolando. Olen joukkomme päämies, ja se mies, joka oli kanssani, on eräs apulaisiani."
Viides luku.