Ravintolaan saavuttuani pyysin illallista. Oli paastopäivä, jonkavuoksi sain munia ruuaksi. Kun munakakku oli valmis, istuin yksin ruokapöytään. En ehtinyt maistaa vielä palaakaan, kun isäntä astui tupaan seurassaan sama mies, joka hänet oli pysäyttänyt kadulla. Tämän herran kupeella riippui pitkä lyömämiekka; ijältään hän saattoi olla kolmenkymmenen seuduissa. Hän lähestyi minua erittäin kunnioittavasti, ja lausui: "Herra ylioppilas, olen saanut kuulla, että te olette herra Gil Blas, Santillanasta, Oviedon kaunistus ja filosofian valosoihtu. Oletteko te todellakin se suuri tiedemies, tuo loistava nero, jonka maine on tunnettu kautta maan? Te ette tiedä, jatkoi hän, kääntyen isännän ja emännän puoleen, te ette tiedä, kuka luonanne asuu; kattonne alla vierailee aarre: tämä nuori herra on maailman kahdeksas ihme." Sitten hän taas kääntyi minuun ja halasi minua liikutettuna ja huudahti: "Antakaa anteeksi riemuni, en voi hillitä tunteitani, joita tunnen teidät nähdessäni."
En voinut heti vastata hänelle, sillä hän puristi minua niin tiukasti, että saatoin tuskin hengittää; vasta kun sain pääni irti hänen halauksestaan sanoin hänelle: "Arvoisa herra, en luullut nimeni olevan tuttu Pennaflorissa." — "Mitenkä? tuttuko!" huudahti hän samaan nuottiin; me pidämme luetteloa kaikista huomattavista henkilöistä kahdenkymmenen peninkulman alueella tästä ympärillä. Teitä pidetään täällä ihmeitten ihmeenä; ja olenpa varma siitä, että Espanja vielä kerran ylpeilee teistä yhtä paljon kuin Kreikanmaa viisaistaan. Näitä sanoja seurasi uusi syleily, jonka uhriksi hän armotta minut pakotti ja joka oli tuottaa minulle Anteuksen[4] kohtalon. Jos minulla olisi ollut hiukkanenkin kokemusta, niin en olisi antanut noitten ihastushuutojen ja ylistysten pettää itseäni; olisin hänen kouraantuntuvasta mairittelustaan älynnyt hänet yhdeksi noita loiseläjiä, joita on joka kaupungissa ja jotka vieraan saapuessa paikkakunnalle hierautuvat hänen seuraansa, täyttääkseen vatsansa hänen kustingillaan; mutta nuoruuteni ja turhamaisuuteni saivat minun katselemaan asiaa aivan toisilla silmillä. Ihailijani tuntui minusta erittäin kunnon mieheltä, jonkavuoksi pyysin häntä syömään kanssani illallista. "Suurimmalla mielihalulla", huudahti hän, "olen liian kiitollinen, kun onnentähteni soi minun kohdata kuuluisan Gil Blas'in voidakseni olla nauttimatta hyvästä onnestani niin kauan kuin suinkin. Ruokahalua en tosin tällä hetkellä erittäin tunne, istun pöytään vaan pitääkseni teille seuraa, maistan muutaman palasen ainoassaan teidän mieliksenne".
Näin lausuen ylistelijäni istahti pöytään minua vastapäätä, ja hänelle tuotiin lautanen. Sitten hän hyökkäsi paikalla munakakun kimppuun sellaisella innolla, kuin ei olisi saanut ruuan kipenettä kolmeen päivään. Kun näin millä nautinnolla hän evästäni kulutti, niin käsitin pian, ettei se kauan kestäisi, ja tilasin senvuoksi toisen kakun, joka valmistui niin väleen, että joutui pöytäämme meidän, tai oikeammin hänen juuri lopettaissaan ensimmäistä. Hän teki yhtä sievään puhdasta siitä kuin edellisestäkin, ja osasi sen ohessa, päästämättä murentakaan hukkaan, laulaa minulle ylistyslauluja toisen toistaan ihanampia, mikä tuotti suurta tyydytystä minun vähäiselle persoonalleni. Samalla hän muisti ahkerasti kallistella lasia, juoden milloin minun, milloin isäni ja äitini terveydeksi, joita hän ei voinut kyllin onnellisiksi kiittää, kun heillä oli minunkaltaiseni poika. Samalla hän kaatoi aina minunkin lasiini viiniä, kehottaen juomaan kanssaan. Vastasin uskollisesti hänen kaikkiin terveyksiinsä, mikä imartelujen ohella pani minut huomaamattani niin hyvälle tuulelle, että, nähdessäni toisen munakakun kohdakkoin loppuvan, kysyin isännältä, eikö hänellä ole kalaa tarjolla. Herra Corcuelo, joka kaikesta päättäen oli yhdessä juonessa veijarin kanssa, vastasi: "Minulla on yksi mainio harjuslohi, mutta sen pöytään tuominen maksaa rahaa, teille se on liian kallista herkkua". — "Mitä te kutsutte liian kalliiksi herkuksi?" sanoi imartelijani silloin kiivaalla äänellä, "ajatelkaa mitä sanotte, ystäväni, tietäkää, ettei teillä voi olla mitään liian hyvää herra Gil Blas'ille, jolle oikeastaan kuuluisi ruhtinaallinen kohtelu joka paikassa."
Olin varsin hyvilläni, että hän antoi vastauksen isännän viimeisiin sanoihin; siinä hän ennätti oman aikomukseni edelle. Tunsin loukkaantuneeni ja lausuin ylpeästi Corcuelolle: "Tuokaa lohenne tänne, älkääkä olko huolissanne muusta."
Isäntä, joka ei muuta toivonutkaan, rupesi kohta hommaan ja toi sen nopsasti pöytään. Nähdessään tämän uuden herkun välkähti veijarin silmissä suuri ilo; hän sai uudelleen tilaisuuden osoittaa kohteliaisuuttaan, toisin sanoen tehdä kalalle saman kunnian kuin munakakuillekin. Lopulta hänen kuitenkin tuli pakko heretä, ettei halkeisi näet. Syötyään siis ja juotuaan vatsansa täpötäyteen, häntä huvitti tehdä pilasta lopun. "Herra Gil Blas", lausui hän nousten pöydästä, "olen liian tyytyväinen kestitsemiseenne, voidakseni jättää teidät antamatta teille hyvää neuvoa, jota totisesti näytte tarvitsevan. Älkää olko vast'edes niin herkkä imarruksille, ja varokaa ihmisiä, joita ette tunne. Voisitte muuten yhyttää muitakin, jotka minun tavallani haluaisivat pitää hauskaa teidän herkkäuskoisuutenne kustannuksella, ja ehkä jatkaa pilaa pitemmällekin. Älkää antako kehun nousta päähänne, älkääkä heidän sanastaan olko heti valmis uskomaan itseänne maailman kahdeksanneksi ihmeeksi." Sitten hän nauroi vasten naamaani ja läksi.
Tämä kolhaus koski minuun yhtä kipeästi kuin suurimmatkin pahanonnen tempaukset, joita olen sittemmin kokenut. Perin surkeata oli huomata itsensä niin tuhmasti narratuksi, tai paremminkin, ylpeytensä niin masennetuksi. "Niinkö", sanoin itsekseni, "tuo konna on siis tehnyt pilkkaa minusta. Hän puhutteli siis isäntääni urkkiakseen vaan häneltä joitakin tietoja minusta, tai kukaties olivat yhdessä juonessa molemmat. Voi, Gil Blas parka, mene ja kuole häpeästä, kun olet antanut tuollaisten pitää itseäsi narrinaan. He saattavat sepittää tästä kauniin historian, joka voi kulkeutua Oviedoon asti ja tuottaa sinulle paljon kunniata. Vanhempasikin tulevat varmaan katumaan antaneensa niin paljon opetuksia mokomalle tomppelille: sensijaan että epäsivät minua ketään pettämästä, heidän olisi pitänyt varoittaa minua antamasta muitten vetää itseäni nenästä." Näiden ajatusten jäytäessä mieltäni ja harmista halkeamaisillani, sulkeuduin huoneeseeni ja heittäysin vuoteelleni. Mutta nukkua en voinut; en ollut silmäänikään ummistanut, kun muulinajaja tuli ilmoittamaan, että kaikki oli lähtöä varten valmiina; minua vaan odotettiin. Nousin heti ja pukeutuessani toi Corcuelo laskun, josta ei ainakaan lohi ollut unhottunut; eikä siinä kyllin että olin aivan aseetonna hänen nylkemistään vastaan, vaan sain vielä niellä senkin harmin, että tuo lurjus selvästi osotti muistavansa eilistä tapahtumaa. Saatuani siten kuitatuksi kalliin illalliseni, jonka sulattaminen oli ollut niin vaivaloinen, läksin muulinajajan luo kantaen matkalaukkuani ja toivottaen hiiden pisaan sekä eilisen vieraani että isännän ravintoloineen.
Kolmas luku.
Jossa kerrotaan, mitä pahoja muulinajaja koetti tehdä matkustajille, ja miten Gil Blas yritti karttaa ojaa, mutta hyppäsikin suoraan allikkoon.
En matkustanut yksin muulinajajan kanssa; muita matkustajia oli kaksi lasta, jotka kuuluivat erääseen Pennaflorin hienoimmista perheistä, muuan pieni kuleksiva kirkkolaulaja Mondognedosta, sekä eräs nuori astorgalainen porvari, joka oli kotimatkallaan nuoren vaimonsa kera, jonka hän oli juur'ikään nainut Vercossa. Tutustuimme pian ja kerroimme toisillemme, mistä tulimme ja mihin olimme menossa. Kaikeksi onnettomuudeksi kuului kyytimiehemme niihin, joita huvittaa pilanteko. Hänen päähänsä pälkähti hankkia itselleen huvia peljättämällä meitä. Koko päivän hän kantoi mielessään tätä ihanaa ajatusta, jonka päätti panna toimeen yöpaikkaan tultuamme.
Yöksi saavuimme Cacabelos'iin, jossa hän majoitti meidät ensimmäiseen ravintolaan tiemme varressa. Siellä hän antoi meidän syödä rauhassa illallisemme; mutta juuri lopettaissamme atriaa hän hyökkäsi raivoisena huoneeseen ja huusi: "h——tti, minulta on varastettu. Minulla oli sata pistoolia nahkaisessa kukkarossa; ne pitää tulla takaisin. Minä menen paikalla kaupungin tuomarin luo, joka ei kärsi leikkiä sellaisissa asioissa, ja te joudutte kaikki piinapenkkiin, kunnes tunnustatte rikoksen ja annatte rahat takaisin." Hänen sanansa ja vihansa tuntuivat vallan luonnollisilta, ja senvuoksi jouduimme hänen mentyään suunnattoman kauhun valtaan.