Otettuani jäähyväiset häneltä menin hyvästelemään isääni ja äitiäni, jotka eivät unhottaneet antaa minulle runsaasti neuvoja evääksi. He kehottivat minua rukoilemaan Jumalaa enoni puolesta, pysymään aina rehellisenä ihmisenä ja karttamaan kaikkea pahuutta ja varsinkin olemaan koskematta toisen omaan. Sitten he antoivat minulle siunauksensa, ja minä nousin muulini selkään sekä läksin matkalle.
Toinen luku.
Jossa kerrotaan siitä säikäyksestä, joka valtasi Gil Blas'in matkalla Pennafloriin; sekä mitä hänelle tapahtui saapuessaan tähän kaupunkiin, ja kenen kanssa hän syöpi illallista.
Olinpa siis tullunna ulos Oviedon kaupunginportista Pennafloriin vievälle tielle, keskelle tasaista tannerta. Olin nyt oma herrani, ja senlisäksi omistin kehnonlaisen muulin ja neljäkymmentä hyvää kultarahaa, lukuunottamatta muutamia realeja.[3]
Ensi työkseni päästin muulini kävelemään mielensä mukaan, toisin sanoen laiskantehkään. Laskin ohjakset sen kaulalle ja vedin rahat taskustani sekä rupesin niitä lukemaan hattuuni, ja tein sitä moneen kertaan.
En ollut vielä milloinkaan nähnyt niin paljon rahaa; enkä voinut niitä kyllikseni katsella ja käsitellä. Laskin niitä jo ehken kahdettakymmenettä kertaa, kun muulini yht'äkkiä nosti päätään ja pysähtyi korviaan höristäen keskelle maantietä. Katselin ympärilleni, mitä se oli säikähtänyt, ja huomasin maassa hatun ja sen päällä suurihelmisen rukousnauhan ja samassa kuulin surkean äänen ruikuttavan seuraavat sanat: "reissaavainen herra kulta, armahtakaa raihnaista sotavanhusta; viskatkaa muutama lantti tähän hattuun, kyllä Jumala sen teille palkitsee". Käänsin paikalla pääni ääntä kohden ja huomasin muutaman pensaan juurella parin kolmenkymmenen askeleen päässä itsestäni erään sotamiehen näköisen, joka sovitti kahden ristiin asetetun seipään väliin väkipyssyn piippua. Piippu näytti minusta keihään pituiselta ja oli suoraan minua kohden tähdätty. Sen nähdessäni hätkähdin tietysti, mutta maltoin mieleni ja piilotin nopeasti tukaattini; otin sitten taskustani muutamia realeja ja lähestyin hattua, joka odotti säikytettyin kristiveljien lahjoja, ja pudottelin siihen rahat yksitellen, osottaakseni sotamiehelle anteliaisuuttani. Hän oli laupeuteeni tyytyväinen ja antoi minulle yhtä monta siunausta, kuin minä annoin muulini kylkeen tyrkkäyksiä jalallani, päästäkseni pikaisimmasti hänestä vähän ulommaksi; mutta tuo lemmon kuvitus ei ollut jouduttamisestani milläänkään eikä astunut hituistakaan nopeammin; enoani kulettaissaan se oli aina saanut astella laiskassa käymätahdissa, ja pitkä tottumus oli pannut sen tyyten unohtamaan juoksemisen taidon.
En voinut pitää tätä tapausta aivan suotuisana enteenä matkalleni. Johtui mieleeni, että olin vielä kaukana Salamancasta, ja että minun voisi vielä pahemminkin käydä. Enoni oli ollut varsin varomaton, kun ei lähettänyt minua jonkun muulinajajan turvissa matkalle. Se hänen olisi välttämättä pitänyt tehdä, mutta hän harkitsi matkani tulevan huokeammaksi, kun hän antaa oman muulinsa minulle; sillä hän ei niinkään ajatellut matkan vaaroja kuin sen vähintä maksavaisuutta. Päätin siis korjata hänen erehdyksensä; jos onni sallisi minun päästä Pennafloriin asti, niin ottaisin ja möisin siellä muulini, ja jatkaisin matkaani jonkun muulinajajan seurassa Astorgaan ja sieltä samallaisella kyydillä Salamancaan. Vaikken ollut milloinkaan käynyt Oviedon ulkopuolella, niin tiesin kuitenkin niiden kaupunkien nimet, joiden kautta matkani kulki; olin ennen lähtöäni ottanut siitä selon.
Saavuin onnellisesti Pennafloriin; pysäytin erään ravintolan edustalla, joka oli jotenkin siistin näköinen. En ollut vielä ehtinyt maahan hypätä, kun isäntä tuli ylen kohteliaasti minua vastaanottamaan. Hän otti omin käsin matkalaukkuni irti, viskasi sen hartioilleen, ja johdatti minut huoneeseeni; samalla eräs hänen palvelijoistaan vei muulini talliin. Ravintolan isäntä, joka oli tunnettu suurimmaksi suunsoittajaksi Asturiassa, oli yhtä valmis kenenkään kysymättä lörpöttelemään omat asiansa muille kuin utelias urkkimaan toisten salaisuuksia. Hän ilmoitti nimensä olevan Andre Corcuelo; ja kertoi palvelleensa pitkät ajat kuninkaan sotaväessä, ja olevansa kersantin arvossa; viisitoista kuukautta sitten sanoi eronneensa palveluksesta. Sen lisäksi hän jutteli vielä lukemattomia muita asioita, joiden kuuleminen ei minua vähääkään huvittanut. Uskottuaan täten minulle kaikkensa, hän luuli oikeudekseen vaatia minulta samaa; hän alkoi udella, mistä tulin, mihin menin ja kuka olin. Hän pani minun vastaamaan erittäin joka asiaan, sillä hän säesti kaikkia kysymyksiään syvällä kumarruksella ja pyysi niin kunnioittavilla liikkeillä anteeksi uteliaisuuttaan, etten mitenkään saattanut kieltäytyä. Jouduin siten pitkään keskusteluun hänen kanssaan. Kerroin hänelle, kuinka suurella menestyksellä olin harjoittanut opintojani, sitten sanoin aikovani myödä muulini ja kerroin myöskin syyt siihen; lopuksi mainitsin aikomuksestani jatkaa matkaani muulinajajain seurassa. Hän piti aikomustani erittäin onnistuneena, hyväksymistään hän ei vaan ilmoittanut yhdellä sanalla, vaan luetteli samalla kaikki onnettomuudet, mitä minulle voi matkalla sattua, sekä kertoi suuren joukon historioita matkustajista, joille oli huonosti käynyt matkalla. Pelkäsin jo ettei hän aio lopettaa ensinkään. Sen hän sentään teki, mennessään lausuen tuntevansa rehellisen hevoskauppiaan, joka voisi ostaa muulini, jos halusin sen myödä. Lausuin olevani hyvin kiitollinen, jos hän lähettäisi noutamaan sitä miestä, ja silloin hän läksi suurimmalla kiireellä matkaansa.
Tuotapikaa hän tuli takaisin, seurassaan mies, jonka rehellisyyttä oli kehunut. Kaikin kolmen menimme pihalle, johon muulinikin tuotiin. Se sai astella monta kertaa edestakaisin hevoskauppiaan edessä, joka nuuski sitä visusti päästä jalkoihin asti. Hän keksi siinä pian paljon vikoja. Myönnän tosin, ettei muuli paljon kehumista kannattanutkaan, mutta olisipa se ollut vaikka paavin ratsu, niin tämä mies olisi sitä moittinut, sillä hänen sanainsa mukaan sillä oli kaikki mahdolliset ja mahdottomat viat; ja saadakseen minut paremmin uskomaan hän vetosi isäntään, jolla oli epäilemättä omat syynsä olla samaa mieltä hänen kanssaan. "Niinpä niin!" lausui hevoskauppias lopuksi välinpitämättömästi, "paljollako siis möisitte tuon luuskan?" Hänen ylistyspuheensa jälkeen, ja sennor Corcuelon todistuksen johdosta — pidin nimittäin häntä kunnon miehenä ja asiantuntijana — olin valmis antamaan hevoseni ihan ilmaiseksi. Senvuoksi vastasin kauppiaalle luottavani hänen rehellisyyteensä; määrätköön hän hinnan omantuntonsa jälkeen; minä lupasin olla siihen tyytyväinen. Silloin hän otti perin rehellisen muodon ja lausui, että omaantuntoon vetoominen koskettaa hänen arinta paikkaansa. Eipä se todella ollut hänen vahvinkaan puolensa, sillä kymmenen tai kahdentoista pistoolin sijaan, joiden arvoiseksi enoni oli muulinsa harkinnut, tuo hävytön tarjosi minulle kolme kultarahaa. Ne otin kuitenkin vastaan suurella mielihyvällä, ikäänkuin olisin hyvänkin kaupan tehnyt.
Päästyäni näin edullisella tavalla muulistani läksin isännän seurassa erään muulinajajan luo, jonka piti seuraavana päivänä lähteä Astorgaan. Muulinajaja sanoi lähtevänsä matkalle jo ennen päivänkoittoa sekä lupasi tulla minua herättämään. Sovimme maksusta: yhden muulin vuokrasta ja rimastani matkalla; tultuamme kaikesta yksimielisyyteen läksin ravintolaa kohden takaisin Corcuelon kera, joka alkoi astuessamme kertoa muulinajajan elämänvaiheita. Hän mainitsi joka asian, mitä kaupungissa tiedettiin muulinajajasta. Hänen kauhea sanatulvansa olisi taaskin saanut minut pian epätoivoon, ellei onneksi eräs hyvin siistin näköinen mies olisi tullut häntä keskeyttämään. Tulija puhutteli häntä erittäin kohtelijaasti, ja minä jätin heidät siihen, jatkaen matkaani. En aavistanut vähääkään, että minä olisin jollakin tavalla heidän keskustelunsa esineenä.