Nuorempi ylioppilaista, joka oli vilkasluonteinen hätikkö, huudahti heti tämän kirjoituksen luettuaan nauraen täyttä kurkkua: "Tämäpä on hassua! Tässä lepää sielu… Tähän on haudattu sielu!… Mikähän hölmö on tuollaisen hautakirjoituksen laatinut." Hänen toverinsa, joka oli ymmärtäväisempi, lausui silloin miettiväisenä: "Siinä täytyy olla jokin ajatus takana; minä jään tähän ja koetan ottaa siitä selvän." Hän antoi siis toisen mennä; ja rupesi heti samassa kaapimaan veitsellään kiven ympärystä ja saikin sen pian irti maasta. Hän löysi sen alta nahkaisen kukkaron ja avasi sen. Siinä oli sata tukaattia[1] sekä paperipalanen, johon oli kirjoitettu latinaksi seuraavat sanat: "Ole sinä minun perilliseni, jolla oli kylliksi älyä selittämään päällekirjoitukseni ja käytä rahojani paremmin kuin minä." Ylioppilas, löydöstä riemuissaan, viskasi kiven entiseen paikkaansa ja läksi taas matkaamaan Salamancaa kohden, lisensiaatin sielu taskussaan.
Lukija-ystäväni, sinäkin olet jommankumman näiden kaltainen, kuka lienetkin, jos luet elämäntarinani välittämättä niistä siveellisistä opetuksista, joita se sisältää, niin se ei ole sinulle vähäksikään hyödyksi; mutta jos sinä tarkkaavaisena luet, niin löydät siinä, Horatiuksen viisaan neuvon mukaan, hyödyllisen huvittavaan yhdistettynä.
Ensimmäinen luku.
Gil Blas'in syntymä ja kasvatus.
Isäni, tunnettu nimellä Blas, palveli pitkät ajat sotilaana Espanjan valtakuntaa ja palasi sitten takaisin synnyinkaupunkiinsa, Santillanaan. Siellä hän nai sievän porvaristytön, joka ei sentään ollut enää nuoruutensa ensi kukoistuksessa, ja minä tulin maailmaan kymmenen kuukautta heidän häittensä jälkeen. Sittemmin he muuttivat asumaan Oviedoon, jossa häätyivät ottamaan kumpainenkin palveluspaikan: äitini rupesi kamarineidiksi ja isästäni tuli kamaripalvelija. Kun heillä ei ollut muuta tuloa kuin palkkansa, olisi kasvatukseni jäänyt aivan laiminlyödyksi, ellei kaupungissa olisi asunut eräs enoni, joka oli hengellinen virkamies. Hänen nimensä oli Gil Perez. Hän oli äitini nuorempi veli ja samalla minun kummisetäni. Kuvitelkaahan mielessänne miestä, joka on pituudeltaan puolineljättä jalkaa, keskiruumiiltaan julman paksu, ja pää hartioitten väliin painunut: siinä on enoni kuva.
Hän otti minut jo lapsena luokseen ja piti kasvatuksestani huolta. En ollut hänen mielestään enää aivan mitätön älyni puolesta, jonkavuoksi hän päätti ruveta sitä kehittämään. Annettuaan itse minulle opin alkeet, hän lähetti minut enemmän oppia saamaan mestari Godinez'in luo, jota pidettiin Oviedon oppineimpana miehenä. Hyödyin hänen opetuksestaan senverran, että viiden kuuden vuoden kuluttua ymmärsin kreikkalaisia kirjailijoita hiukan, ja latinalaisia runoilijoita jotenkuten. Lueksin myöskin logiikkaa, jonka avulla saavutin suuren väittelytaidon, johon innostuin niin, että aloin pysäyttää ohikulkeviakin esittääkseni väitteitäni heille.
Joskus satuin kääntymään juuri sellaisten puoleen, jotka eivät muuta halunneetkaan, ja silloinpa kannatti nähdä meidän kiistelyämme! Niitä käden huitomisia ja naaman väännöksiä! Silmät vihaa puuskuttaen me ottelimme suu vaahdossa: meitä olisi luullut ennemmin raivohulluiksi kuin filosoofeiksi.
Sillä tavalla tulin kaupungissa siihen maineeseen, että olin sangen oppinut mies. Enoni oli siitä riemuissaan, sillä hän toivoi, etten ehkä enää kauan olisi hänen vaivoinaan.
"Kuulehan, Gil Blas, lausui hän minulle eräänä päivänä, lapsuutesi aika on nyt ohi. Olet jo seitsemäntoista vuotias, ja muuten pulska poika; on aika ruveta katsomaan eteesi. Olen miettinyt lähettää sinut Salamancaan yliopistoon; sinun hyville lahjoillesi ei käyne vaikeaksi saavuttaa hyvää paikkaa Minä annan sinulle muutamia pistooleja[2] matkarahoiksi sekä muulini, joka on kanssa kymmenen tai kahdentoista pistoolin arvoinen; myöt sen Salamancassa. Rahoilla koetat sitten tulla toimeen kunnes saat sopivan paikan".
Mitään mieluisampaa hän ei olisi voinut minulle esittää, sillä maita näkemään juuri mieleni paloi.