Scipio, joka odotti kärsimättömyydellä paluutani, tuli hyvin iloiseksi minut nähdessään, ja hänen ilonsa tuli kaksinkertaiseksi, kun sain hänelle juurtajaksain kertoneeksi matkani tapahtumat. "No, mitäs sinä, ystäväni olet tehnyt näinä päivinä, minun poissa ollessani? Onko aikasi kulunut hupaisesti?" — "Jokseenkin", vastasi hän, "niinkuin sellaiselle palvelijalle voi kulua, jolle herransa seura on kaikista hauskinta. Olenpa kuleskellut maittemme halki pitkin ja poikin; väliin olen istunut metsässä olevan lähteen reunalla, jonka veden kirkkautta olen ihaillut — se on yhtä kristallikirkasta kuin sen pyhän lähteen vesi, jonka lirinä kohisi Albunean metsikössä; toisinaan olen makaillut jonkun puun juurella, kuunnellen lehtokertun sirkutusta ja satakielen soittoa. Sitten olen myöskin käynyt metsällä ja kalalla, ja parhaimpana ajanviettonani ovat olleet eräät hyödylliset ja hupaiset kirjat, joita olen lukenut."
Keskeytin äkkiä sihteerini puheen kysyen, mistä hän oli ne kirjat saanut. "Löysin ne tämän linnan kauniissa kirjastossa, jonka Joachim mestari näytti minulle." — "Peijakas! missä komerossa se kirjasto piilee?" kysyin. "Mehän tarkastimme tulomme jälkeisenä päivänä koko talon perinpohjin?" — "Niin vaan luulette tehneenne", vastasi hän; "mutta olen saanut selville, että kulimme ainoastaan kolmen kylkirakennuksen läpi, unhottain neljännen. Siellä don Gesarin oli tapana Lirias'issa käydessään viettää osan ajastaan kirjain parissa. Tässä kirjastossa on erinomaisia kirjoja, jotka teille on jätetty sinne taatuksi keinoksi ikävää vastaan, silloinkuin puutarhamme on kukatonna, metsämme lehdetönnä, jolloin niistä ei ole iloa meille. Leyvan hyvät herrat eivät ole jättäneet työtään keskentekoiseksi; he ovat pitäneet huolta sekä ruumiin että hengen ravinnosta."
Tämä tieto oli minulle todellinen ilosanoma. Menin hänen kerallaan neljänteen kylkirakennukseen, joka tarjosi minulle hyvin mieluisan näyn. Näin siellä erään huoneen, jonka päätin paikalla omistaa itselleni, kuten don Cesarkin oli sitä pitänyt omanaan. Hänen vuoteensa oli siellä vieläkin, kuten muutkin huonekalut, seinillä oli tapeetit, joihin oli kuvattu sabiinitarten ryöstö. Siitä huoneesta astuin toiseen pienempään, jossa oli ympäri seiniä mataloita, kirjoilla täytetyitä kaappeja, ja niiden yläpuolella riippui kaikkien kuninkaittemme kuvat. Erään ikkunan vieressä, josta näkyi hymyilevä maisema, oli eebenpuinen kirjoituspöytä ja sen edessä mustalla sahviaanilla päällystetty sohva. Mutta minun huomioni kiintyi etupäässä kirjastoon. Se sisälsi filosoofeja, runoilijoita, historiallisia teoksia, sekä suuren joukon ritariromaaneja. Don Cesar oli nähtävästi erityisesti suosinut viimeksimainittua lajia, koska oli hankkinut niitä niin runsaasti. Minäkin tunnustan häpeäkseni, etten myöskään niitä hyljeksi, huolimatta niiden liioitteluista, joko siitä syystä, etten niin suuresti valikoi lukemistani, tai senvuoksi, että espanjalaista viehättää kaikki, mikä on ihmeellistä. Tehdäkseni itselleni oikeutta voin mainita, että moraaliset kirjat sentään ovat mielilukemistani.
"Tässähän meillä on nyt ajanvietettä, ystäväni", lausuin Scipiolle silmättyäni häthätää kirjaston sisällystä, "mutta ensin meidän on suoritettava eräs toinen työ: palvelijakunta on uudistettava." — "Siitä huolesta luulen voivani säästää teitä", vastasi hän. "Poissa ollessani olen tutkinut väkeänne, ja uskallan väittää tuntevani heidät. Alkakaamme Joachim mestarista; olen varma, että hän on täysi lurjus enkä epäile vähääkään, että hänet on ajettu pois arkkipiispan luota joittenkin hänen kuukausitileissään esiintyväin laskuvirheitten takia. Kokin apulainen taas on juopporatti, ja portinvartija on raaka tomppeli, jota emme tarvitse enemmän kuin metsästäjääkään. Viimeksi mainitun sijan minä itse täytän mainiosti, kuten itse saatte huomenna nähdä, hankittuamme pyssyn, ruutia ja lyijyä. Mitä lakeijoihin tulee, niin heidän joukossaan on eräs aragonialainen, joka näyttää minusta kelpo pojalta. Sen me pidämme, mutta kaikki nuo muut ovat niin kehnoa joukkiota, etten neuvoisi teitä niitä pitämään, vaikka tarvitsisitte sata palvelijaa."
Keskusteltuamme laveasti asiasta päätimme pitää palveluksessa kokkipojan ja aragonialaisen sekä toimittaa sävyisällä tavalla kaikki muut niskoiltamme. Sen teimme jo samana päivänä muutamain pistoolien avulla, jotka Scipio otti rahavarastostamme, antain ne heille minun nimessäni. Pantuamme tämän uudistuksen toimeen otimme uuden kokin ja laitoimme olot linnassa järjestykseen; jokaiselle palvelijalle määräsimme vissit tehtävät ja aloimme elää omalla kustannuksellamme.
Viideskymmenesviides luku.
Gil Blas kosii Antoniaa, lampuotinsa tytärtä.
Kaksi päivää kotiintuloni jälkeen tuli lampuotini, Basile, luokseni. Hän pyysi lupaa esittää minulle tyttärensä, Antonian, jonka sanoi toivovan kunniaa tervehtää uutta isäntäänsä. Vastasin suostuvani siihen mielihyvällä. Hän lähti ja palasi vähän ajan kuluttua, kauniin Antoniansa keralla. Sillä luulenpa, että tämä kuusi- tai seitsemäntoistavuotias tyttönen ansaitsi kauniin nimen; hänellä oli mitä hienoin hipiä ja hurmaavat silmät. Hänen yllään oli vaan yksinkertainen villapuku, mutta sorea vartalo ja uljas ryhti sekä omituinen sulous, joka ei aina seuraa nuoruutta, saivat katsojan unhottamaan hänen pukunsa vaatimattomuuden. Hänen tukassaan ei ollut mitään taiteellisia koristeita, kukkakimppu oli vaan solmittu sen taakse.
Hänen astuessa huoneeseeni en ainoastaan hämmästynyt hänen kauneutensa johdosta, vaan hänestä tuoksusi sellainen viattomuus ja viehättävyys, että tunsin paikalla sydämeni valloitetuksi. Hänen lähdettyään Scipio kertoi häntä sanottavan yhtä älykkääksi kuin kauniiksikin, ja että koko seudulla sitä pidettäisiin onnen poikana, joka saisi hänet omakseen. "Minä, minä tahdon hänet omakseni", huudahdin silloin, "jos hän vaan suostuu. Minä aion naida hänet sinun välitykselläsi, jollei hänen sydämensä vaan ole jo toiseen sidottu." — "Ohoh", vastasi hän, "enpä olisi luullut teidän niin päistikkaa naimisiin aikovan. Mutta älkää luulko, että minä pahottelen rakkauttanne, olen päinvastoin siitä hyvilläni. Lampuotinne tytär ansaitsee kyllä kunnian, jota aiotte hänelle osoittaa, jos hän vaan voi tarjota teille vapaan sydämen ja hyvyyttänne ymmärtävän mielen. Siitä otan selvän jo tänäpäivänä joko hänen isältään tai häneltä itseltään."
Uskottuni oli mies pitämään lupauksensa. Hän meni tapaamaan salaisesti Basilea ja illalla hän tuli luokseni huoneeseeni, jossa odotin häntä kärsimätönnä ja levotonna. Hän oli iloisen näköinen, jonka pidin hyvänä merkkinä. "Iloisesta naamastasi päättäen", lausuin silloin, "tulet ilmoittamaan, että ihanimmat toiveeni kohta toteutuvat?" — "Niin, rakas herrani", vastasi hän, "kaikki teille hymyilee. Olen keskustellut Basilen ja hänen tyttärensä kanssa; selitin heille teidän aikomuksenne. Isä on hyvillään, kun saa teidät vävypojakseen, ja Antonian myötätuntoisuudesta saatte olla varma." — "Taivaan kiitos!" huudahdin silloin riemuissani; "niinkö! tämä herttainen enkeli pitää siis minusta?" — "Olkaa siitä varma", vastasi hän, "hän rakastaa teitä jo. En ole tosin vielä kuullut sitä tunnustusta hänen suustaan, mutta päätän sen hänen ilostaan, kun esitin hänelle teidän aikomuksenne."