Sain siis jatkaa pakollista näyttelemistäni ja toimia edelleenkin passarina. Se tuskastutti minua kovin, sillä enhän halunnut rosvoksi tulla muuta varten kuin saadakseni vapaasti mennä ulos luolasta kuten muutkin; ajattelin, että sitten retkeillessäni heidän kanssaan sopivassa tilaisuudessa livistäisin matkaani. Ainoastaan tämä ajatus piti minua pystyssä. Mutta siitä huolimatta kävi odotus pitkäksi, ja useamman kuin yhden kerran koetin pettää valpasta Domingoa, mutta hän oli liiaksi varuillaan, niin etten onnistunut. Sadan Orpheuksen nero ei varmaankaan olisi saanut tätä Kerberosta lumotuksi. Tosin en, pelvosta etten antaisi epäluulon aihetta, käyttänytkään häntä pettääkseni kaikkia keinoja, joita olisin voinut. Hän piti minua silmällä, ja minun täytyi menetellä erinomaisen varovasti, ettei puuhani näyttäisi epäilyttävältä. Koetin kuitenkin parhaani mukaan varttoa aikaa, jonka rosvot olivat määränneet minulle joukkioonsa ottamista varten, vaikka odottaminen kävi tuskastuttavan pitkäksi.
Kuuden kuukauden kuluttua se hetki vihdoinkin löi. Herra Rolando lausui eräänä iltana miehilleen: "Hyvät herrat, meidän tulee täyttää lupaus, jonka annoimme Gil Blas'ille. Minulla ei ole hetikään huonot ajatukset siitä pojasta; hän on minun nähdäkseni valmis tulemaan mukaamme; luulen, että voimme hänestä jotakin tehdä. Arvelen, että otamme huomenna hänet kerallamme maanteille laakereita niittämään. Ottakaamme huoleksemme ohjata häntä kunnian poluille." Rosvot olivat kaikki samaa mieltä päällikkönsä kanssa; ja osottaakseen katsovansa minua jo itsensä vertaiseksi, he siitä hetkestä alkain vapauttivat minut palvelijatoimestani. He asettivat Leonarda rouvan uudestaan virkaan, jonka olivat häneltä ottaneetkin antaen sen minulle. He käskivät minun riisua yltäni entisen pukuni, jona oli yksinkertainen, hyvin kulunut ihokas, ja toivat erään aatelismiehen puvun, jonka olivat äskettäin ryövänneet. Siten olin valmis lähtemään ensimmäiselle retkelleni.
Kahdeksas luku.
Gil Blas lähtee rosvojen seurassa ja tekee ensimmäisen urotyönsä
Oli aamupuoli yötä eräänä päivänä syyskuun keskipaikoilla lähteissäni rosvojen kanssa luolasta. Minulla oli kuten heilläkin aseina pyssy, kaksi pistoolia sekä miekka ja keihäs, ja minä ratsastin erinomaisella hevosella, joka oli otettu samalta aatelismieheltä kuin pukunikin. Olin oleskellut niin kauan pimeässä, että nouseva aurinko ensin aivan häikäisi silmiäni; mutta pian ne sentään tottuivat sitä sietämään.
Me ratsastimme Pontferradan ohi ja piilouduimme erääseen metsikköön Leoniin vievän tien varrella, sellaiseen paikkaan, josta voimme nähdä kaikki tietä myöten kulkijat ja pysyä itse näkymättöminä. Siinä varttosimme, että onni toisi hyvän saaliin satimeemme. Jo näimme erään dominikaanimunkin ajaa hölköttävän kehnolla muulilla. "Jumalalle kiitos!" huudahti kapteeni nauraen, "tuossahan tulee Gil Blas'in mestarikoe. Hän saa mennä puhdistamaan tuon munkin: katsokaamme, kuinka se luonnistuu häneltä". Kaikki rosvot olivat sitä mieltä, että tämä tehtävä sopi minulle erinomaisesti, ja kehottivat minua ryhtymään tuumasta toimeen. "Hyvät herrat", lausuin heille, "tulette olemaan tyytyväisiä; minä riisun tuon paimenen paljaaksi ihoa myöten, ja tuon hänen muulinsakin tänne." — "Ei, ei," lausui Rolando, "se ei maksa vaivaa: tuo meille hänen kukkaronsa vaan; muuta emme sinulta vaadi." — "Minä menen nyt", vastasin, "antamaan mallinäytökseni mestarieni nähden; toivon siis ansaitsevani heidän hyväksymisensä." Sitten karautin metsästä suoraan pappia kohden, anoen taivaalta anteeksi rikostani, jonka aioin tehdä. Olisin mielelläni käyttänyt tilaisuutta hyväkseni paetakseni; mutta useimmilla rosvoista oli vielä paremmat hevoset kuin minulla: jos he olisivat huomanneet minun pyrkivän pakoon, niin he olisivat paikalla lähteneet perääni ja saaneet minut heti kiinni; tai he olisivat kenties laskeneet minua kohti yhteislaukauksen pyssyistään, ja silloin nahkani ei olisi ollut paljon arvoinen. En rohennut siis ryhtyä niin vaaralliseen yritykseen. Lähestyin munkkia ja vaadin häneltä kukkaroa ojentaen pistoolin piippua hänen rintaansa kohden. Hän pysähtyi paikalla, silmäsi minua ja virkkoi, näyttämättä yhtään säikähtyneeltä: "olet vielä nuori, poikaseni; olet kovin aikaisin ruvennut huonoon ammattiin." — "Arvoisa isä", vastasin hänelle, "niin huono kuin se lieneekin, kadun etten ole sitä ennen alottanut." — "Voi, poika parka!" vastasi tämä herttainen kirkonmies, joka ei voinut ymmärtää sanojeni oikeata ajatusta, "mitä sanot? Mikä sokeus! Salli minun esittää sinulle kauhistava tilasi…" — "Mitä joutavia, teidän kunnianarvoisuutenne," keskeytin hänet kiirehtäin, "säästäkäähän vaan opetuksenne, minä en varttoile maanteillä saadakseni kuulla saarnoja; tässä ei auta nyt muu kun raha. Rahat tänne joutuin!" — "Rahat?" sanoi hän hämmästyneenä; sinulla on kovin huonot käsitykset espanjalaisten ihmisrakkaudesta, jos luulet meidän kaltaisten tarvitsevan rahaa matkoillaan tässä maassa. Heitä se luulo pois. Meitä otetaan kaikkialla ilomielin vastaan; meitä ruokitaan, meitä juotetaan ja meille maja suodaan, eikä milloinkaan vaadita muuta korvausta kuin esirukouksia. Mitäpä me siis rahalla tekisimme matkoillamme, me luotamme ainoastaan Kaikkivaltiaaseen. — "Ettepä aivan niinkään," vastasin; "teillä on aina hyviä kultakolikoita mukana, että luottamuksemme olisi vielä lujempi. Mutta lopettakaamme jo; toverini, jotka ovat tuolla metsässä, käyvät pian kärsimättömiksi: viskatkaa paikalla kukkaronne maahan, taikka ammun kuulan lävitsenne."
Näitä sanoja säestin uhkaavilla eleillä, joka sai munkin pelkäämään henkeänsä. "Vuotahan", hän lausui; "sen sinä saat, koska sitä välttämättä haluat. Minä huomaan ettei sinuntapaisiisi pysty sana." Niin lausuen hän veti viittansa alta suuren kauriinnahkaisen kukkaron, jonka viskasi tielle. Lupasin siis hänen jatkaa matkaansa, jota lupaa minun ei tarvinnut kahdesti antaa. Hän tyrkki muuliansa kylkiin, ja se läksi paikalla hyvää ravia juosta vilistämään, tehden tyhjäksi huonon luuloni siitä; minä en nimittäin arvellut sitä enoni muulia paremmaksi. Hänen poistuessaan minä hyppäsin maahan ja otin ylös kukkaron, joka tuntui raskaalta. Nousin taas hevoseni selkään ja ratsastin nopeasti metsään, jossa rosvot odottivat kärsimättöminä tuloani onnitellakseen, ikäänkuin urotyöni olisi ollut hyvinkin kuntoa osottava. He antoivat minun tuskin satulasta nousta, niin innokkaasti he minua syleilivät ja taputtelivat. "Rohkeutta vaan, Gil Blas", lausui Rolando, "sinä teet vielä ihmeitä. Pidin koko ajan sinua silmällä ja huomasin sinun reippaan ryhtisi; minä ennustan, että sinusta tulee vielä mainio maantierosvo, tai sitten minä en sitä asiaa ymmärrä." Luutnantti ja muutkin yhtyivät ennustukseen, vakuuttaen, että minä vielä kerran varmasti sen täytän. Kiitin heitä hyvästä ajatuksestaan minusta sekä lupasin kaikin voimini pyrkiä siihen päämäärään.
Ylistettyään näin minua sitä suurisanaisemmin kuta vähemmin tekoni sitä ansaitsi, heille tuli halu tarkastaa ryöstämäni kukkaron sisällystä. "Katsokaamme", sanoivat he, "katsokaamme, mitä munkin kukkarossa on." — "Se täytyy olla hyvin varustettu", jatkoi toinen, "sillä pappien ei ole tapana liikkua pyhiinvaeltajain tavoin". Kapteeni otti solmusta kukkaron nauhan ja avasi sen vetäen sieltä kaksi tai kolme kourallista pieniä kuparilanttia ja niiden seassa joukko Agnus Dei'tä[7] ja scapulairejä.[8] Näin uudentapaisen saaliin nähdessään rosvot päästivät rähisevän naurun. "Herran tulukset!" huusi luutnantti, "olemme suuresti kiitollisia Gil Blas'ille, sillä hänen koenäytöksensä tuottaa ikuisen onnen koko joukollemme."
Tämä sukkeluus houkutteli toisia perässään. Ne roistot rupesivat pitämään hauskaa minun kustannuksellani. He laskivat siitä tuhansia kompia, joita ei sovi kertoa, ja jotka osottivat heidän sisällistä kehnouttaan.
Minä vaan en nauranut, siihen ottivat rosvot minulta halun pois, sillä minähän heidän pilkkansa maalitauluna olin.