Yhdeksäs luku.
Jossa kerrotaan siitä vakavasta asiasta, joka tätä tapausta seurasi.
Me viivyimme metsässä suurimman osan päivästä, näkemättä ainoatakaan matkustajaa, joka olisi voinut maksaa munkin tekemän vahingon. Vihdoin nousimme lähteäksemme takaisin luolaamme, aikoen supistaa tänpäiväiset puuhamme minun naurettavaan yritykseeni, joka oli yhä vieläkin heidän pilansa aiheena. Silloin huomasimme etäämpää eräiden vaunujen lähestyvän, joiden edessä oli neljä muulia. Ne tulivat hyvää vauhtia, ja niiden rinnalla ratsasti kolme miestä, jotka näyttivät hyvin asestetuilta ja valmiilta meitä vastaan ottamaan, jos olisimme kyllin rohkeita hyökkäämään heidän kimppuunsa. Rolando käski joukon pysähtyä neuvottelua varten, jonka päätökseksi tuli, että hyökättäisiin. Senvuoksi hän asetti heti meidät asianomaiseen järjestykseen, ja me ratsastimme taisteluun valmiina vaunuja kohden. Huolimatta metsässä saamastani kiitoksesta, jouduin ankaran vavistuksen valtaan, ja kohta tunsin koko ruumiini valuvan kylmää hikeä, joka ei ennustanut hyvää. Kurjuuteni lisäksi ratsastin vielä ihan sotarinnassa, kapteenin ja luutnantin välissä, jotka olivat asettaneet minut siihen totuttaakseen minut tulta kestämään. Rolando huomasi kelmeyteni, silmäsi minua viistoon ja lausui tuimasti: "kuule, Gil Blas, muista tehdä velvollisuutesi; minä sanon sinulle, että jos koetat kääntyä takaisin, niin ammun kuulan kalloosi, muista se!" Olin liian varma siitä, että hän täyttäisi uhkauksensa ollakseni välittämättä varoituksesta, enkä siis ajatellut enää muuta kuin uskoa sieluni Jumalan huomaan, koskapa oli sama pelättävänä niin puolelta kuin toiseltakin.
Samalla vaunut lähestyivät meitä saattomiehineen. He huomasivat minkälaatuista väkeä me olimme; ja älyttyään käytöksemme johdosta tarkotuksemme he lähestyivät meitä pyssynkantaman päähän. Heillä oli, kuten meilläkin, aseina pyssyt ja pistoolit. Heidän valmistautuessa ottamaan meitä vastaan astui vaunuista muuan kaunis, komeasti puettu nuori mies. Hän nousi erään varahevosen selkään, jota yksi miehistä talutti, ja asettui joukon etunenään. Hänellä ei ollut muita aseita kuin miekka ja kaksi pistoolia. Vaikkei heitä ollut kuin neljä yhdeksää vastaan, sillä kuski ei liikahtanut paikaltaan, niin he lähestyivät meitä rohkeudella, joka lisäsi minun kauhuni kaksinkertaiseksi. Kuitenkin vaikka jäseneni tutisivat kuin horkassa, valmistuin laukaisemaan; mutta, lausuakseni selvän totuuden, sulin silmäni ja käänsin pääni pois pyssyä laukaistessani, ja senvuoksi en voi raskauttaa omaatuntoani sillä teolla.
Tapahtuman yksityisseikkoja esittämään en rupea, sillä vaikka olinkin siihen osallisena, niin en nähnyt mitään; pelkoni pani pääni niin perin pyörälle, etten ensinkään saanut nähdä tapausta, joka minua niin vapisutti. Ainoa, minkä tiedän, oli muskettien pauke ja senjälkeen toverieni raikuva huuto: Voitto! voitto! Tämän huudon johdosta haihtui pelkoni pois. Huomasin ne neljä ratsumiestä makaavan hengettöminä kentällä. Meidän puoleltamme ei ollut kaatunut kuin yksi mies, ja eräs oli saanut kuulan oikeaan polvilumpioonsa. Luutnantti haavoittui myöskin, mutta hyvin lievästi, luoti oli vaan hiukan hipaissut nahkaa.
Rolando herra juoksi sitten heti vaunujen ovelle. Niitten sisässä istui nuori nainen, ijältään noin kaksikymmentäneljä tai kaksikymmentäviisi vuotta. Hän näytti tavattoman kauniilta, vaikka äskeinen tapahtuma oli häneen ankarasti vaikuttanut. Hän oli nimittäin pyörtynyt taistelun aikana, ja makasi yhä vieläkin tajutonna. Rolando unhottui kokonaan häntä katselemaan, meidän toisten ajatellessa saalista. Ensiksi rupesimme ottamaan kiinni kaatuneitten ratsumiesten hevosia, jotka olivat pyssyjen pauketta säikähtäin juosseet hajalle, menetettyään ohjaajansa. Muulit eivät olleet paikaltaan hievahtaneet, vaikka kuski oli taistelun tuoksinassa hypännyt pukiltaan ja paennut. Nousimme ratsuiltamme, riisuimme muulit valjaista ja kuormitimme niiden selkään useita matka-arkkuja, jotka olivat köytettyinä vaunujen etu- ja takapuolelle. Sen tehtyä nostettiin vaunuissa oleva nainen kapteenin käskystä hevosen selkään. Eräs rosvoista, joka oli erittäin vahva mies, otti hänet käsivarsiensa varaan, ja sitten me läksimme saaliillemme kotia kohden, heittäen maantielle vaunut ja paljaiksi rosvotut ruumiit.
Kymmenes luku.
Jossa kerrotaan Gil Blas'in suuresta päätöksestä ja sen toimeenpanosta.
Yötä oli jo kappale kulunut saapuessamme luolaan. Ensin veimme elukat talliin, jossa saimme itse taluttaa ne parsiinsa ja laittaa apetta, sillä neekerimme oli ollut jo kolme päivää vuoteen omana. Leinin lisäksi, joka oli iskenyt häneen ankarasti, oli hirveä jäsenpakotus herpauttanut mieskurjalta sekä kädet että jalat, niin ettei hän voinut liikuttaa muuta kuin kieltään. Sitäpä hän sitten käyttikin, ilmaisten hirveällä sadatuksilla kärsimättömyyttään. Jätimme hänen kiroilemaan ja sadattelemaan ja menimme kyökkiin, jossa omistimme kaiken huolenpitomme kauniille vangillemme, joka oli kuin kuoleman varjoihin verhottu. Emme säästäneet mitään saadaksemme hänet virkoamaan, mikä todella lopulta onnistuikin. Mutta tajuun tultuaan ja huomattuaan olevansa aivan tuntemattomain miesten kätten varassa, hän käsitti tilansa onnettomuuden. Kaikki kauhun ja epätoivon tuskat kuvastuivat hänen silmistään, jotka hän nosti taivasta kohden, ikäänkuin valittaen kohtalonsa kovuutta. Uudet hirveät ajatukset vaikuttivat häneen niin voimakkaasti, että hän yhtäkkiä pyörtyi uudelleen; hänen silmäluomensa ummistuivat taas, ja rosvot luulivat kuoleman jo vievän heidän saaliinsa. Silloin kapteeni arveli soveliaimmaksi heittää hänet itsekseen kuin kiusata häntä uusilla yrityksillä ja käski senvuoksi viedä hänet Leonardan vuoteelle sekä jättää hänet aivan yksin, seuratkoon siitä sitten mitä tahansa.
Sitten astuimme saliin, jossa eräs rosvoista, joka oli ollut aikoinaan haavuri, tarkasti luutnantin ja toisen haavoittuneen haavat ja voiteli niitä rasvoilla. Sen tehtyä rupesimme tarkastamaan matka-arkkujen sisältöä. Toiset olivat täynnä pitsejä ja liinatavaroita, toiset pitovaatteita; mutta viimeksi avatusta lippaasta löytyi muutamia kukkaroita täynnä pistooleja, mikä tuotti suunnattoman ilon herroille rosvoille. Tämän tarkastuksen perästä emännöitsijä toi tarjoilupöydän saliin ja kattoi sen illallista varten. Aluksi keskustelimme yksinomaan suuresta voitostamme, mutta sitten Rolando kääntyi minuun seuraavilla sanoilla: "tunnustappa, Gil Blas, tunnusta pois, poikaseni, että pelkäsit kauheasti". Vastasin tunnustavani sen rehellisesti, mutta arvelin vielä taistelevani kuin sankari, oltuani vaan parilla kolmellakin retkellä mukana. Siitä koko seurue rupesi minun puolelleni, arvellen sen anteeksi annettavaksi, sillä olihan koetus ollutkin tuimanlainen; niin etten niin nuoreksi ja ruutia haistamattomaksi mieheksi ollut aivan huonosti käyttäytynytkään.