Senjälkeen keskustelu siirtyi muuleihin ja hevosiin, jotka olimme tuoneet luolaan. Päätettiin lähteä jo huomisin ennen päivänkoittoa Mansillaan niitä myömään, sillä siellä ei luultavasti oltu vielä kuultu meidän teostamme mitään. Tämän päätöksen tehtyämme lopetimme illallisemme ja menimme taas kyökkiin katsomaan vankiamme, jonka huomasimme yhä vielä olevan samassa tilassa; arvelimme, ettei hän eläisi yön yli.
Jätimme hänet omiin hoteisiinsa. Rolando ei tehnyt muuta kuin käski Leonardan hoitaa häntä; sitten jokainen vetäysi omaan koppiinsa. Minä puolestani heittäydyin tosin vuoteelleni, mutta en nukkuakseni, vaan rupesin ajattelemaan yksinomaan ryöstetyn naisen onnettomuutta. Olin varma siitä, että hän oli ylhäinen vallasnainen, ja senvuoksi hänen kohtalonsa tuntui vielä surkuteltavammalta. En voinut vapisematta ajatella, mitkä kauhut häntä odottivat, ja tunsin syvää sääliä häntä kohtaan, ikäänkuin ystävyyden tai veren siteet olisivat minua häneen liittäneet. Lopuksi, valitettuani kyllikseni hänen kohtaloaan, aloin miettiä keinoja pelastaakseni hänet vaarasta ja päästäkseni samalla itse luolasta pois. Ajattelin, ettei neekeri ehtisi parantua ja että niin ollen portin avain olisi Leonardan hallussa. Tämä ajatus kiihdytti mielikuvitustani suuresti ja sai minun keksimään pakosuunnitelman, jota punnitsin tarkasti ja aloin paikalla panna sitä toimeenkin seuraavalla tavalla.
Olin saavinani ähkykohtauksen ja aloin marista ja voihkia, ja tuontuostakin päästin aika parkauksen. Rosvot heräsivät ja keräytyivät kohta viereeni, kysyen mitä minä niin rupesin karjumaan. Vastasin ähkyn viiltelevän kamalasti vatsaani, ja saadakseni heidät paremmin uskomaan kiristelin julmasti hampaitani, vääristelin naamaani ja heittelehdin hirveissä väännöksissä vuoteellani. Sitten rauhotuin yhtäkkiä ikäänkuin tuskani olisivat hiukan talttuneet. Mutta kotvan perästä aloin taas pyllyillä karsinassani ja väännellä jäseniäni. Näyttelin sanalla sanoen niin hyvin osani, että rosvot kaikessa nokkeluudessaan antoivat pettää itsensä ja, uskoivat, että vatsassani oli täydellä todella hirveä kapina. Mutta hyvästä näyttelemisestäni johtui minulle toisia kärsimyksiä, joista oli leikki kaukana; sillä kun armeliaat toverini luulivat minun todella kärsivän, niin he kiiruhtivat joka mies auttamaan hätääni. Eräs toi viinapullon pakottaen minun tyhjentämään sen puolilleen; toinen antoi minulle aimo peräruiskauksen manteliöljyä; kolmas lämmitti ruokaliinan levittäen sen tulikuumana mahalleni. Turhaan huusin armoa; he luulivat huutoni johtuvan kivuistani ja koettivat kättä paraten toimittaa minulle todellisia tuskia yrittäessään karkoittaa teeskenneltyjä. Lopuksi, kun en enää jaksanut sitä kestää, tuli minulle pakko ilmoittaa, etten tuntenut enää yhtään vatsanväänteitä sekä lupasin olla aivan rauhassa. Silloin he herkesivät rääkkäämästä minua parannuskeinoillaan, ja minä varoin visusti enää valittelemasta, etten vaan joutuisi uudestaan heidän lääkitsemisensä uhriksi.
Tämä kohtaus kesti lähes kolme tuntia. Senjälkeen rosvot arvelivat, ettei enää ole pitkä päivänkoittoon, sekä valmistausivat lähtemään Mansillaan. Silloin minä olin nousevinani vuoteeltani uskotellakseni heille, että minullakin oli tavaton halu lähteä mukaan; muttei he estivät sen. "Ei, ei, Gil Blas", lausui Rolando herra, "jää sinä tänne, poikaseni; vatsankipusi voisi uudistua. Toiste saat tulla kanssamme; tänään sinä et jaksa meitä seurata; lepää sinä vaan koko päivä, sinä tarvitset lepoa." Minä en tohtinut olla liian itsepintainen siitä pelvosta, että pyyntööni mahdollisesti suostuttaisiin; otinhan vaan hyvin surullisen muodon sen johdosta, etten päässyt mukaan, ja sen tein niin luonnollisesti, että he läksivät luolasta aavistamatta hituistakaan tuumiani. Heidän lähtönsä jälkeen, jota olisin niin mielelläni kiirehtänyt, lausuin itsekseni: "Kas nyt, Gil Blas! nyt on aika tehdä päätöksesi. Sonnusta itsesi rohkeudella saadaksesi onnelliseen loppuun, minkä olet niin hyvin alottanut. Tehtävä ei liene vaikea: Domingo ei kykene häiritsemään sinun yritystäsi, ja Leonarda ei voi sitä estää. Käytä tilaisuutta ja pakene; ehkei milloinkaan tule tämän suotuisampaa." Nämä ajatukset täyttivät mieleni luottamuksella. Nousin ylös, otin miekkani ja pistoolini ja menin kyökkiin; mutta ovelle tullessani kuulin Leonardan puhuvan, jota pysähdyin kuuntelemaan. Hän puhui vangillemme, joka oli vironnut pyörtymyksestään ja, käsittäen täydellisesti onnettomuutensa itki katkeraa epätoivon itkua. "Itkekää, tyttöseni", lausui akka hänelle, "vuodattakaa vaan viljalti kyyneleitä, älkääkä säästäkö huokauksia; se tyynnyttää teitä. Kohtauksenne oli kyllä ankara, mutta nyt ei ole enää mitään vaaraa, kunhan vaan itkette sydämenne tyhjäksi. Surunne asettuu vähitellen, ja te totutte kyllä elämään herraimme kanssa, jotka ovat oikein kunnonmiehiä. Teitä tullaan kohtelemaan paremmin kuin prinsessaa; he keksivät tuhansia keinoja teitä miellyttääkseen. Moni rouva olisi halusta teidän sijassanne."
En antanut eukon enää jatkaa lörpöttelyään. Astuin sisään, ojensin pistoolin hänen rintaansa vasten ja vaadin uhkaavasti häneltä portin avainta. Hän tyrmistyi uhkauksestani; ja vaikka hänen elämänlankansa ei enää ollut pitkä, niin hän tunsi sentään vielä sen verran rakkautta elämään, ettei uskaltanut kieltäytyä antamasta, mitä vaadin. Saatuani avaimen käteeni lausuin surun murtamalle rouvalle:
"Rouvani, taivas on lähettänyt teille pelastajan, nouskaa ja tulkaa kanssani; minä vien teidät, mihin itse haluatte."
Rouva ei ollut sanoilleni kuuro; lupaukseni teki häneen sellaisen vaikutuksen, että hän, ponnistaen kaikki voimansa, heittäytyi jalkoihini vannottaen minua suojelemaan hänen kunniaansa. Nostin hänet ylös vakuuttaen, että hän sai luottaa minuun. Sitten otin muutamia kyökissä olevia nuoria ja sidoin vankitoverini avulla Leonardan kiinni erään suuren pöydän jalkaan, uhaten samalla paikalla ampua hänet, jos hän päästäisi pienimmänkään äänen. Leonarda parka, joka uskoi minun varmasti täyttävän uhkaukseni, jos hän sanallakaan vastustaisi, päätti antaa minun menetellä kanssaan mieleni mukaan. Sitten sytytin vahakynttilän ja läksin tuntemattoman kera siihen kammioon, jossa kulta- ja hopeakaluja säilytettiin. Mätin taskuihini niin paljon pistooleja kuin niihin mahtui; ja vaadin toverini tekemään samoin, selittäen ettei hän tehnyt muuta kuin otti omansa takaisin. Siihen hän empimättä suostuikin ja otettuamme siten runsaat panokset niitä läksimme talliin, johon astuin yksinäni pistoolit vireissä. Arvelin nimittäin, että Domingo luuvalostaan ja kolotuksestaan huolimatta pyrkisi estämään minua satuloimasta ja valjastamasta hevostani, ja senvuoksi tein vakavan päätöksen parantaa hänet perinpohjin kaikista vaivoistaan, jos hän osottaisi vähänkin halua tehdä minulle kiusaa. Mutta entiset ja nykyiset kivut ahdistivat häntä niin armottomasti, että sain taluttaa hevoseni tallista, ettei hän näyttänyt sitä huomaavankaan. Seuralaiseni odotti minua ovella. Sitten pujahdimme nopeasti käytävään, josta luolaan kulettiin. Tulimme portille ja avasimme sen sekä saavuimme vihdoin laskuovelle. Suurella tuskalla saimme sen ylös, tai oikeastaan onnistuminen riippui yksinomaan siitä, että pelastumisen toivo antoi meille kaksinkertaiset voimat.
Päivä alkoi juuri sarastaa tullessamme Jumalan taivaan alle tästä onkalosta. Päätimme kiireimmiten poistua sen seutuvilta. Hyppäsin satulaan, kaunis kumppanini nousi taakseni, ja laskien laukassa ensimmäistä polkua pitkin tulimme pian metsästä pois. Saavuimme eräälle aukealle, jossa oli useita eri teitä; annoimme ratsumme umpimähkään mennä, yhtä myöten. Olin kuoleman tuskassa pelvosta, että se mahdollisesti veisi meidät Mansillaan suoraan Rolandon ja hänen toveriensa käsiin, mikä olisi helposti voinut sattua. Onneksi oli pelkoni turha. Saavuimme Astorgan kaupunkiin kello kahden seudussa jälkeen puolenpäivän, Huomasin siellä ihmisiä, jotka töllistelivät meitä tavattomalla uteliaisuudella, ikäänkuin eivät koskaan ennen olisi nähneet naishenkilön ratsastavan samalla hevosella miehen takana. Astuimme ratsultamme erään ravintolan edustalla, jossa heti käskin panna vartaaseen yhden peltopyyn ja kaniinin. Odottaissamme päivällisen valmistumista saatoin matkatoverini erääseen huoneeseen, jossa aloimme keskustella; sillä siihen meillä ei ollut aikaa matkalla — silloinhan ajattelimme ainoastaan matkan joutumista. Hän lausui, ettei voinut kyllin kiittää minua palveluksesta, jonka olin hänelle tehnyt, eikä saattanut uskoa niin ylevän teon jälkeen minua ryövärien toveriksi, joiden käsistä olin hänet pelastanut. Vahvistaakseni hänen hyvää käsitystään kerroin hänelle kaikki vaiheeni, Sen johdosta hän antoi minulle täyden luottamuksensa sekä kertoi koko onnettomuutensa historian sillä tavalla kuin seuraavassa luvussa sen aion esittää.
Yhdestoista luku.
Donna Mencia de Mosqueran historia.