Minä olen syntynyt Valladolidissa, ja nimeni on donna Mencia de Mosquera. Isäni, don Martin, hukkasi ensin melkein koko isänperintönsä sotapalveluksessa ja kaatui sitten Portugalissa sodassa johtamansa joukon etunenässä. Hän jätti minulle niin vähän omaisuutta, että olin huononpuoleinen kosittava, vaikka olinkin ainoa tytär. Kosijoita minulta ei kuitenkaan puuttunut, vaikka myötäjäiseni olivat niin keskulaiset. Useat Espanjan arvokkaimmista aatelismiehistä koettivat saada minut puolisokseen. Minun suosioni saavutti don Alvar de Mello. Hän oli nerokas ja maltillinen, urhokas ja luonteeltaan rehellinen. Sen ohessa hän oli ritarillisin mies mitä löytyä saattaa. Jos hän pani toimeen juhlan, niin ei kauniimpaa oltu vielä nähty; jos hän ilmestyi keihästaisteluihin,[9] niin kaikki ihmettelivät hänen voimaansa ja notkeuttansa. Minä asetin senvuoksi hänet kaikkein muitten edelle ja annoin käteni hänelle.
Muutamia päiviä häittemme jälkeen hän tapasi eräässä syrjäisessä paikassa sattumalta don Andre de Baesan, joka oli ollut hänen kilpakosijoitaan. He joutuivat sanasotaan ja tarttuivat miekkaan, ja don Andre jäi kuolleena paikalle. Kun hän oli Valladolidin corregidorin sukulainen, joka taasen oli väkivaltainen mies ja Mellon suvun verivihollinen, niin don Alvar päätti niin nopeasti kuin suinkin lähteä kaupungista. Hän palasi kiireimmiten kotiin, jossa häthätää kertoi minulle, mitä oli tapahtunut, samalla kuin hänen hevosensa laitettiin lähtökuntoon. "Armahin Menciani", hän lausui lopuksi, "meidän täytyy erota; muuta keinoa ei ole. Tunnethan corregidorin, älkäämme toivoko mitään, hän tulee vainoamaan minua suurimmalla innolla. Tiedäthän, mikä vaikutusvalta hänellä on: minä en ole turvassa koko Espanjan kuningaskunnassa." Hänen mielensä apeus ja vielä enemmän minun toivoton murheeni, jonka valtaan hän huomasi minun joutuvan, estivät häntä lausumasta enempää. Minä kehotin häntä ottamaan kultaa ja muutamia kalleuksia mukaansa; sitten hän sulki minut syliinsä ja neljännestuntiin emme tehneet muuta kuin itkimme ja nyyhkytimme. Vihdoin tultiin ilmoittamaan, että hevonen oli valmiina. Hän tempaisihe syleilystäni irti ja läksi, jättäen minut tilaan, jota ei voi sanoin kertoa: olisin ollut onnellinen, jos tuskani olisi tuottanut minulle kuoleman! Kuinka paljon kärsimyksiä kuolema olisikaan minulta säästänyt! Moniaita tuntia don Alvarin lähdön jälkeen corregidor sai tietää hänen pakonsa. Hän pani kaikki Valladolidin alguazilit[10] ajamaan häntä takaa eikä säästänyt mitään saadakseen hänet valtaansa. Mieheni pelastui kuitenkin hänen kostonhimonsa käsistä ja pääsi varmaan turvapaikkaan. Kun tuomari huomasi, ettei hän saanut vuodattaa mieheni verta, niin hän käytti ainoaa kostotapaa mitä voi: hän tahtoi anastaa kaiken omaisuutemme. Se onnistuikin; kaikki mitä meillä oli, pantiin takavarikkoon.
Jouduin siten sangen surkuteltavaan tilaan; minulle jäi tuskin senvertaa, että toimeen tulin. Aloin viettää hiljaista elämää, en pitänyt esimerkiksi muuta kuin yhden palvelijan. Itkeskelin päivät kaiket, en köyhyyttäni, jota kannoin kärsivällisyydellä, vaan rakkaan puolisoni poissaoloa, josta en saanut mitään tietoja. Surullisella jäähyväishetkellämme hän lupasi minulle koettavansa antaa tietoa kohtalostaan, mihin maailman kolkkaan nurja sallimus hänet johdattaisi. Mutta kului seitsemän vuotta, joina en kuullut sanaakaan hänestä. Epätietoisuus hänen vaiheistaan tuotti minulle sanomatonta huolta. Vihdoin sain sanoman, että hän oli kaatunut sodassa Fez'in valtakunnassa taistellessaan Portugalin kuninkaan sotajoukossa. Eräs mies, joka oli vast'ikään palannut Afrikasta, toi sen tiedon, vakuuttaen hyvin tunteneensa don Alvarin. Hän sanoi palvelleensa Portugalin sotajoukossa hänen kanssaan sekä nähneensä hänen kaatuvan taistelussa. Siihen hän liitti vielä eräitä seikkoja, jotka saivat minun lopullisesti uskomaan, ettei mieheni ollut enää elossa. Tämä sanoma ei kuitenkaan vaikuttanut minuun muuta kuin lisäsi suruani ja sai minun tekemään päätöksen, etten milloinkaan enää menisi naimisiin. Siihen aikaan saapui don Ambrosio Carillo, Guardian markiisi, Valladolidiin. Hän oli niitä vanhoja herroja, jotka saavat ritarillisella, hienolla käytöksellään ihmiset unohtamaan heidän ikänsä. Eräänä päivänä tuli joku sattumalta kertoneeksi hänelle don Alvarin tarinan; ja sen kuvauksen johdosta, joka hänelle annettiin minusta, hän sai halun nähdä minua. Tyydyttääkseen uteliaisuuttansa hän taivutti puolelleen erään sukulaiseni, joka sai minun tulemaan luokseen. Markiisi saapui myöskin sinne ja näki minut. Miellytin häntä, vaikka murhe ja suru olikin painanut leimansa kasvoilleni. Tahi, mitäpä sanonkaan! Ehkäpä kasvojeni suruinen sävy juuri häntä miellyttikin, sillä sehän todisti uskollisuuttani. Kentiespä juuri se synnyttikin hänessä rakkauden minuun, sillä hänen ei tarvinnut nähdä minua toista kertaa päättääkseen naida minut.
Hän valitsi sukulaiseni välittäjäksi suostuttaakseen minut tuumaansa. Tämä saapui luokseni ja esitteli minulle, että kun mieheni kerran oli sanomain mukaan kaatunut sodassa Fezin kuningaskunnassa, niin ei enää kannattanut sentähden kätkeytyä maailmasta. Olinhan jo muka kyllin itkenyt puolisoa, johon olin ollut yhdistettynä ainoastaan moniaita hetkiä, ja että minun pitäisi nyt käyttää hyväkseni mainiota tilaisuutta. Hän sanoi minua maailman onnellisimmaksi naiseksi sekä ratkesi ylistämään vanhan markiisin ylhäistä sukua, suurta rikkautta ja jaloa luonnetta; mutta turhaan hän käytti puhetaitoaan vanhan herran ansioitten luettelemiseksi, minua ne eivät voineet taivuttaa. En tosin vähääkään epäillyt don Alvarin kuolemaa, enkä pelännyt hänen äkkiä ilmestyvän eteeni, vähimmin sitä odottaissani, vaan pääeste, jota vastaan kälyni sai taistella, oli se, etten tuntenut mieltymystä kosijaan, tai ehkä enemmänkin vastenmielisyyteni mennä toisiin naimisiin avioliiton jälkeen, joka oli tuottanut niin paljon onnettomuutta. Siitä sukulaiseni ei kuitenkaan säikähtänyt, päinvastoin hänen innostuksensa vaan kasvoi puuhaamaan markiisin puolesta. Hän sai koko sukuni ajamaan hänen asiaansa. Kaikki sukulaiseni alkoivat vaatia minua suostumaan niin edulliseen tarjoukseen. En saanut olla hetkeäkään rauhassa, minua kiusattiin sillä lakkaamatta. Ja päivä päivältä lisääntyvä köyhyyteni oli omiaan heikentämään vastustustani; ainoastaan surkein välttämättömyys saattoi minun lopulta tekemään sellaisen päätöksen.
En jaksanut enää puolustaa itseäni; annoin lopulta heidän ylipuhua itseni ja menin naimisiin Guardian markiisin kanssa, joka häitteni jälkeisenä päivänä saattoi minut erääseen ihmeen ihanaan linnaan, jonka hän omisti Burgos'in kaupungin vieressä. Markiisi oli erinomainen aviomies; hän koetti edeltäpäin arvata kaikki toivomukseni. Ei milloinkaan ole aviomies ollut niin kohtelias, niin huomaavainen vaimolleen. Minun täytyi ihailla miestä, jolla oli niin ylevä luonne, ja aloin tuntea jonkinlaista lohtua don Alvarin kuoleman johdosta, koska saatoin tehdä onnelliseksi markiisinkaltaisen miehen. Jos yleensä olisin voinut don Alvarin jälkeen ketään muuta rakastaa, niin olisin ruvennut intohimoisesti rakastamaan miestäni, ikämme eroituksesta huolimatta. Mutta ensimmäisen puolisoni muisto teki hyödyttömiksi markiisin kaikki ponnistukset olla minulle mieleen. En voinut vastata hänen hellyydenosoituksiinsa muulla kuin vilpittömimmän kiitollisuuden tunteilla.
Tällaisessa mielentilassa olin, kun huomasin eräänä päivänä, seistessäni huoneeni ikkunassa raitista ilmaa hengittämässä, puutarhassa muutaman talonpojalta näyttävän miehen, joka katseli minua tarkkaavaisesti. Luulin häntä puutarharengiksi, enkä pannut sitä sen enempää mieleeni. Mutta seuraavana päivänä mennessäni ikkunan luo, näin hänet taas samassa paikassa, ja taas hän katseli minua hartaasti. Se herätti huomiotani. Rupesin — vuorostani tarkastelemaan häntä, ja jonkun ajan katseltuani alkoivat hänen kasvonsa minusta muistuttaa onnettoman don Alvarin piirteitä. Tämä yhdennäköisyys tyrmistytti minua, niin että päästin äänekkään huudahduksen. Olin kuitenkin kaikeksi onneksi kahden kesken Ines'in kanssa, joka nautti kaikista palvelijoistani suurinta luottamustani. Ilmaisin hänelle synkeän epäluuloni. Hän vaan nauroi; hän ei voinut käsittää asiaa muuksi, kuin että pintapuolinen yhdennäköisyys oli pettänyt silmiäni. "Rauhottukaa, rouva kulta", lausui hän, "älkääkä ajatelko nähneenne ensimmäistä miestänne. Eihän hän mitenkään voisi piileksiä täällä talonpojan puvussa. Ja onkohan ensinkään mahdollista, että hän eläisikään enää? Mieltänne tyynnyttääkseni pistäyn puutarhaan puhuttelemaan tuota talonpoikaa; kysyn mikä hän on miehiään, ja palaan heti kertomaan sitä teille." Ines läksi puutarhaan, mutta hetimiten hän palasi huoneeseeni ankaran mielenliikutuksen vallassa ja lausui: "Rouva, epäluulonne oli vaan liian tosi: hän on don Alvar itse; hän ilmoitti sen minulle ja pyysi päästä salaa käymään luonanne."
Kun juuri silloin voin ottaa don Alvarin vastaan, sillä markiisi oli Burgos'issa, niin käskin seuranaiseni saattaa hänet huoneeseni salaportaita myöten. Käsitätte, kuinka kiihtyneessä mielentilassa olin. En jaksanut kestää sen miehen näkemistä, joka voi täydellä oikeudella syyttää minua uskottomuudesta: menetin tajuntani hänen astuessa eteeni kuin haamu entisiltä päiviltä. He riensivät auttamaan suurimmalla innolla ja saatuaan minut tointumaan pyörtymyksestäni, niin don Alvar lausui: Rauhottukaa, Sennora, minun läsnäoloni älköön suinkaan tuottako teille mitään tuskaa; minä en tahdo saattaa teille pienintäkään huolta. En tule tänne raivostuneena aviomiehenä vaatimaan tiliä rikotusta uskollisuudesta, enkä houkuttelemaan teitä pettämään uutta liittoanne. Minä tiedän varsin hyvin, että se on teidän sukunne työtä: minä tunnen kaikki ne vainot, joita sentähden saitte kärsiä. Muuten on Valladolidissa levitetty huhua minun kuolemastani; ja te uskoitte sen todeksi sitä suuremmalla syyllä, kun ette saanut minulta mitään tietoa, joka olisi tämän tiedon kumonnut. Tiedänpä senkin, millä tavalla te elitte hirveän eromme jälkeen, ja sen, että välttämättömyys, eikä myötätuntoisuus, saattoivat teidät markiisin puolisoksi. — "Oi", huudahdin itkien, "miksi puolustatte minua? olenhan syyllinen, koskapa te kerran elätte. Mitä antaisinkaan, ollakseni vielä samassa säälittävässä tilassa, kuin olin ennen naimisiin menoani markiisin kanssa. Oi onnettomuuttani! olihan minulla silloin ainakin se lohdutus, että voisin punastumatta nähdä teidät luonani." — "Armahin Menciani", vastasi don Alvar äänellä, joka osoitti, kuinka syvästi kyyneleeni häntä liikuttivat, "minä en tahdo valittaa teidän menettämistänne; ja sitä älkää suinkaan luulko, etten teille soisi tätä loistavaa asemaa, jossa teidät näen, päinvastoin vannon olevani siitä taivaalle kiitollinen. Aina surullisesta lähtöpäivästäni asti olen saanut kärsiä nurjaa onnea: elämäni on ollut katkeamaton sarja vastoinkäymisiä: ja onnettomuuden lisäksi en saanut edes tilaisuutta lähettää tietoja itsestäni. Mutta seitsemän vuotisten kärsimysten perästä en enää voinut vastustaa ikävääni nähdä teitä. Saatuani siis pitkän orjuuteni perästä tilaisuuden täyttää toivoni, niin tulin tässä valepuvussa kiinnijoutumisenkin uhalla Valladolidiin. Siellä sain kuulla kaiken. Saavuin sitten tähän linnaan ja keksin keinon päästäkseni puutarhurin tuttavuuteen, joka otti minut puutarharengiksi. Sillä tavalla koetin päästä yksinäiseen keskusteluun kanssanne. Mutta sitä älkää luulko, että minä aion tulollani häiritä sitä onnea, jota näen teidän nauttivan. Rakastan teitä paljon enemmän kuin itseäni; minä suon teille rauhanne, ja tämän kohtauksen jälkeen lähden kauas täältä odottamaan surullisten, teille omistettujen päivieni loppua."
— "Ei, don Alvor, ei", huusin silloin, "taivas ei ole turhan tautta lähettänyt teitä tänne, enkä minä kestäisi sitä, että te toisen kerran poistuisitte luotani; minä lähden teidän kanssanne, ainoastaan kuolema voi meidät tästedes erottaa." — "Kuulkaa minua", vastasi hän, "jääkää te markiisin luokse: älkää yhdistäkö enää kohtaloanne minun onnettomuuksiini; antakaa minun kantaa yksin koko kuorma." Hän puhui vielä muutakin samaan tapaan; mutta kuta enemmän hän osotti halua uhrautua minun onneni edestä, sitä vähemmin tahdoin siihen suostua. Mutta kun hän huomasi minun lujasti päättäneen seurata häntä, niin hän muutti äkkiä ääntään ja lausui iloisesti: "Sennora, tunnetteko todella niitä tunteita minua kohtaan? Koska siis rakastatte minua niin suuresti, että sentähden olette valmis vaihtamaan koko onnenne minun köyhyyteeni, niin lähtekäämme Betancos'iin, joka on Galician kuningaskunnan viimeisillä rajoilla. Siellä minulla on varma turvapaikka. Vaikka onnettomuuteni on ryöstänyt minulta kaiken omaisuuteni, niin se ei ole kuitenkaan riistänyt kaikkia ystäviäni minulta: on minulla vielä muutamia uskollisia auttajia, jotka ovat toimittaneet minut tänne teitä hakemaan. Heidän avullaan olen teettänyt itselleni vaunut Zamorassa; olen ostanut muulia ja hevosia ja kolme varmaa Galicialaista ovat saattajiani. He ovat varustetut pyssyillä ja pistooleilla; niinpian kuin annan käskyn, he saapuvat Rodillan kylään. Käyttäkäämme don Ambrosion poissaoloa hyväksemme. Minä menen toimittamaan vaunut tämän linnan porteille asti, ja sitten lähdemme paikalla." Minä suostuin. Don Alvar riensi kuin lentämällä Rodillaan ja palasi pian, kolme ratsumiestä seurassaan, noutamaan minua neitojeni keskeltä, jotka eivät tienneet, mitä ajatella tästä naisenryöstöstä, vaan pakenivat säikähtyneinä tiehensä: ainoastaan Ines tiesi jutun juonen, mutta hän ei suostunut yhtymään lähtööni, sillä hän oli aikeissa mennä naimisiin markiisin kamaripalvelijan kanssa.
"Nousin siis don Alvarin kanssa vaunuihin, ilman muita myötäjäisiä kuin vaatteet ylläni, sekä muutamia jalokiviä, jotka minulla oli ennen toista avioliittoani, sillä en tahtonut ottaa mitään niistä kalleuksista, jotka olin saanut markiisilta naimisiin mennessämme. Suuntasimme matkamme Galiciaa kohden, tietämättä soisiko onni meidän sinne koskaan saapua. Olihan meillä syytä pelätä, että don Ambrosio kotiin palattuaan lähtisi ison väkijoukon kanssa meitä takaa ajamaan ja kiinni ottamaan. Niin kulimme kaksi päivää näkemättä perässämme ainoatakaan ratsumiestä. Toivoimme jo, että kolmaskin päivä päättyisi yhtä suotuisasti, ja haastelimme jo varsin rauhallisesti keskenämme. Don Alvar kertoi surullisen tarinan, josta oli syntynyt huhu hänen kuolemastaan. Hän oli silloin joutunut orjuuteen, jossa sai olla viisi vuotta, kunnes vihdoin onnistui pääsemään vapaaksi. Hänen sitä juuri kertoessa tulimme rosvoja vastaan, joiden joukossa tekin olitte. Hänet ja hänen kaikki väkensä he tappoivat, ja häntä tarkoittavat ne kyyneleet, joita näette minun vuodattavan."
Kahdestoista luku.