Gil Blas'in ja donna Mencian keskustelu häiriytyy sangen epämieluisalla tavalla.
Donna Mencia ui kyynelissä lopetettuaan tämän tarinan. Aioin kysyä häneltä, miten hän nyt asiain tällä kannalla ollessa aikoi menetellä, kun puhelumme keskeytyi äkkiä. Ravintolassa syntyi suuri melu, joka vasten tahtoammekin veti huomion puoleensa. Meteli johtui siitä, että Corregidor saapui taloon, seurassaan kaksi alguazilia ja useita santarmeja. He tulivat siihen huoneeseen, jossa me olimme. Eräs nuori aatelismies, joka oli heidän mukanaan, lähestyi minua ensin ja katseli urkkivasti pukuani. Hänen ei tarvinnut kauan sitä katsoa. "Pyhän Jaakopin nimessä", huudahti hän, "se on minun ihokkaani! aivan sama; tunnen sen yhtä selvästi kuin hevosenikin. Saatte huoleti ottaa kiinni tämän junkkarin; en luule, että minun tarvitsee antaa hänelle hyvitystä kunnianloukkauksesta: olen varma siitä, että tämä on yksi niitä rosvoja, joilla on tyyssijansa näillä seuduilla."
Älysin ilman pitempää tämän herran siksi rosvotuksi aatelismieheksi, jonka koko tamineita minä onnettomuudekseni kannoin, ja jouduin siitä perinpohjin ymmälle. Corregidor, jonka virka velvoitti häntä selittämään hämminkiäni pikemmin huonoksi kuin hyväksi merkiksi, lausui, ettei syytös ollut perusteeton; ja otaksuen, että seurakumppanini oli kenties rikostoverini, hän toimitti meidät molemmat vankeuteen, vaikka eri koppeihin. Niinpian kuin olin päässyt koppiini, niin hän saapui sinne kahden alguazilinsa seurassa, jotka hänen käskystään tarkastivat minut visusti, ottaen pois kaikki tyynni, mitä minulla oli. Tehtyään siten juurtajaksain velvollisuutensa, alkoi corregidor kysellä. Kerroin hänelle suoraan kaikki vaiheeni. Hän kirjoitti koko kertomukseni paperille ja läksi sitten väkineen pois heittäen minut olille makaamaan.
"Voi sinuas, ihmiselämä", huudahdin jäätyäni yksin siihen tilaan, "kuinka kummallisesti sinä heittelet täällä ihmislasta! Oviedosta lähdettyäni en ole muuta kokenut kuin onnettomuutta; päästyäni hädintuskin toisesta vaarasta lankeen jo toiseen. Tähän kaupunkiin tullessani en voinut aavistaa joutuvani niin sukkelaan corregidorin tuttavuuteen." Mutta sitten rupesin lohduttelemaan itseäni. "Älä ole milläsikään, Gil Blas", lausuin itsekseni, "ole luja; ehkäpä tätä aikaa seuraa uusi onnekkaampi. Onko sinulla nyt syytä heittäytyä epätoivon valtaan kunnollisessa vankilassa, kestettyäsi niin tukalan kärsivällisyyskokeen luolassa? Mutta, kas!" lisäsin surullisesti, "petänhän itseäni. Kuinka voisin päästä täältä pois? Minulta on riistetty kaikki keinot siihen, sillä rahaton vanki on kuin siivetön lintu."
Peltopyyn ja kaniinin asemasta, jotka olin käskenyt pistää vartaaseen, minulle tuotiin kappale mustaa leipää ja ruukullinen vettä, ja minä sain niellä harmini yksinäni. Vietin kopissani viisitoista päivää näkemättä muita kuin vartijan, jonka huolena oli uudistaa evääni joka aamu. Joka kerta kuin hänet näin, puhuttelin häntä, pyrkien jonkunlaiseen keskusteluun hänen kanssaan saadakseni hiukkasen huvitusta yksitoikkoisuudessani, mutta hän ei vastannut mitään yhteenkään kysymykseeni; en saanut häneltä niin halaistua sanaa, tavallisesti hän tuli ja meni minuun katsahtamatta. Kuudentenatoista päivänä corregidor ilmestyi luokseni ja sanoi minulle: "Sinun kärsimyksesi ovat vihdoinkin lopussa, ystäväni; minä ilmoitan sinulle mieluisan uutisen. Olen saatattanut seurassasi olleen naisen Burgos'iin; ennen hänen lähtöään kuulustelin häntä, ja tulokset olivat sinulle suotuisia. Sinä pääset vapaaksi tästä päivästä lähtien, jos se muulinajaja, jonka matkassa sanoit kulkeneesi Pennaflorista Cacabelos'iin, vahvistaa sanasi todeksi. Hän on Astorgassa. Olen lähettänyt häntä noutamaan; hän tullee kai kohta; jos hän tunnustaa tuon piinapenkkihistorian, niin olet paikalla vapaa."
Olin riemuissani tästä sanomasta, luulin jo olevani koko asiasta selvä. Kiitin tuomaria hyvästä ja lyhyestä tuomiosta, jonka hän aikoi minulle julistaa. En ollut ehtinyt vielä kiitostani lopettaa, kun muulinajaja saapui huoneeseen kahden poliisimiehen tuomana. Tunsin hänet paikalla, mutta tuo lurjus, joka oli varmaankin myönyt matkalaukkuni sisällyksineen ja pelkäsi, että hänet tuomittaisiin maksamaan takaisin siitä tulleet rahat, jos myöntäisi tuntevansa minut, lausui häpeämättä, ettei tiennyt kuka olin, eikä sanonut milloinkaan nähneensä minua. "Voi sinua, petturi", huudahdin silloin, "tunnusta pois myöneesi kapineeni ja puhu selvä totuus. Katsele tarkasti minua: minä olen yksi niitä, joita sinä uhkasit piinapenkillä Cacabelos'in kylässä ja joita sinä niin julmasti peljätit." Muulinajaja vastasi kylmästi, ettei hänellä ollut mitään aavistusta siitä, mitä puhuin; ja kun hän yhä piti kiinni väitöksestään, että minä olin hänelle aivan tuntematon, niin vapaaksi pääsyni siirrettiin toiseen kertaan.
"Poikaseni", lausui corregidor silloin, "näethän, ettei muulinajaja vahvistakaan kertomustasi todeksi: en siis voi laskea sinua vapaaksi, niin halusti kuin sen tekisinkin."
Sainpa siis uudelleen sonnustaa itseni kärsivällisyydellä ja paastota edelleenkin vedellä ja leivällä sekä nähdä vaiteliasta vartijaani. Kun ajattelin, etten voinut päästä erilleni oikeuden kynsistä, vaikken ollut tehnyt pienintäkään rikosta, niin jouduin ehdottomasti epätoivoon, ikävöinpä jo takaisin luolaan. "Lopultakaan minulla ei ollut siellä niin ikävä kuin tässä kopissa; rosvojen seurassa minulla oli hyvä pöytä, ja heidän kanssaan pidin hupaista keskustelua, ja sitäpaitsi elin poispääsemisen ihanassa toivossa; täällä sensijaan saan pitää onnena, jos viattomuudestani huolimatta pääsen täältä pois joutuakseni kaleereihin".[11]
Kolmastoista luku.
Jossa kerrotaan, miten Gil Blas pelastuu vankeudesta sekä mihin hän sitten menee.