Viettäessäni siten taas päiviäni, ajatukset ainoana ilonani, tulivat seikkailuni tunnetuksi kaupungilla tuomarille antamani kertomuksen mukaan. Monet saivat halun nähdä minua uteliaisuudesta. He tulivat toinen toisensa perään katselemaan pienestä ikkunalävestä, joka antoi niukan valon koppiini, ja tirkisteltyään jonkun aikaa he läksivät taas tiehensä. Tämä oli minulle uutta. Vankeuteen joutumisestani asti en ollut nähnyt yhdenkään ihmisen ilmestyvän ikkunani eteen, joka oli eräälle pihalle päin, missä taasen vallitsi ainainen hiljaisuus ja kolkkous. Ymmärsin siitä herättäneeni huomiota kaupungissa; mutta en ollut varma pitäisinkö sitä hyvänä vai pahana merkkinä.
Eräs ensimmäisiä katselijoitani oli pieni kirkkolaulaja Mondognedosta, sama joka oli myöskin pelännyt piinapenkkiä ja pötkinyt käpälämäkeen. Minä tunsin hänet eikä hänkään pyrkinyt tuntemattomaksi. Tervehdimme toisiamme, ja alotimme sitten pitkän keskustelun. Minun täytyi uudestaan kertoa juurtajaksain kaikki seikkailuni, mikä teki kahtalaisen vaikutuksen kuulijoihini: ensiksikin sain heidät nauramaan ja toiseksi saavutin heidän myötätuntoisuutensa. Kaikki ihmiset, jotka olivat kuten hänkin tullut sinne uteliaisuudesta, vakuuttivat onnettomuuteni liikuttavan heitä suuresti sekä lupasivat tehdä kaiken voitavansa saadakseen minut vapauteen.
He pitivätkin lupauksensa. He puhuivat puolestani corregidorille. Hän ei enää epäillyt viattomuuttani, varsinkaan nyt laulajan kertomuksen jälkeen, vaan tuli kolmen viikon kuluttua vankihuoneeseeni.
"Gil Blas", niin hän lausui minulle, "voisin vielä pitää sinua täällä, jos olisin ankarampi tuomari, mutta en halua enää pitentää odotustasi: mene, olet vapaa; saat mennä mihin haluat. Mutta, sanoppa", jatkoi hän, "jos sinut vietäisiin metsään, jossa se luola on, niin etkö voisi sitä löytää?" — "En, herra tuomari", vastasin siihen, "sillä olenhan sinne mennyt ainoastaan öiseen aikaan, ja myöskin sieltä tullut ennen päivänkoittoa, joten minun on mahdoton tuntea paikkaa, jossa se on." Silloin tuomari läksi pois sanoen käskevänsä vartijan avata ovet minulle. Kotvasen kuluttua päävartija saapuikin koppiini, erään apuvartijan seurassa, jonka kainalossa oli palttinakäärö. He ottivat totisina, sanaakaan lausumatta yltäni ihokkaan ja housut, jotka olivat hienosta kankaasta ja melkein uudet, mutta jotka tosin eivät omiani olletkaan, sekä vetivät ylleni vanhan mekkoresun ja työnsivät minut hartioista ulos ovesta. Mitään siitä, minkä olivat minulta ottaneet, en saanut takaisin, oikeuskulut olivat nielleet kaikki.
Häpeä huonosta vaatetuksestani vähensi sitä iloa, jota vangit tavallisesti tuntevat vapaaksi päästessään. Olin aikeissa pujahtaa heti paikalla kaupungista pois päästäkseni ihmisten näkyvistä, sillä minun oli vaikea kestää heidän katseitaan. Mutta kiitollisuuteni sai voiton häveliäisyydestäni: menin kiittämään pikku kanttoriani, johon minulla olikin niin paljon syytä. Hän ei voinut olla nauramatta nähdessään minut. "Kas, tekö se olette!" huudahti hän, "en ollut tuntea teitä tuossa asussa. Mikä on nyt tarkoituksenne? mitä aiotte nyt ruveta hommaamaan?" — "Minä tuumiskelen", vastasin hänelle, "lähteä Burgos'iin, siellä etsin käsiini sen ylhäisen rouvan, jonka olen pelastanut; hän antanee minulle joitakuita pistooleja; sitten matkustan Salamancaan, jossa koetan saada jotakin hyötyä latinantaidostani. Ainoa huoleni on, etten vielä ole Burgos'issa. Matkallakin on elettävä, ja tiedättehän, ettei rahatonta matkamiestä pöytään kutsuta." — "Kyllä ymmärrän", vastasi hän, "minä annan teille kukkaroni. Se on tosin hoikanlainen, mutta eihän lukkari ole minkään piispa." Samassa hän veti sen esiin, pannen sen käteeni niin herttaisesti, etten voinut olla sitä ottamatta kaikkineen päivineen. Kiitin häntä, niinkuin hän olisi antanut minulle kaikki maailman aarteet. Sitten läksin hänen luotaan ja poistuin kaupungista menemättä katsomaan muita, jotka olivat vaikuttaneet vapautumiseeni; lähetinhän heille vaan itsekseni tuhansia siunauksia palkinnoksi hyvyydestään.
Laulaja oli ollut oikeassa, kun ei ruvennut kukkaroaan kehumaan; sen sisällys oli tosiaankin niukka: moniaita lantteja. Mutta onneksi olin kahden viime kuukauden ajan saanut totutellaida hyvin suureen kohtuullisuuteen elämässäni, ja niinpä minulla oli vielä jälelläkin moniaita realeja saapuessani Ponte de Mulan kylään, joka ei ole enää kaukana Burgos'ista. Pysähdyin sinne saadakseni kuulla uutisia donna Menciasta. Menin erääseen ravintolaan, jonka emäntä oli hyvin kärttyinen ja äreä ämmä. Huomasin heti hänen happamesta naamastaan ettei juhlamekkoni miellyttänyt häntä, jonka kuitenkin annoin hänelle sydämestäni anteeksi. Istahdin erään pöydän ääreen. Söin leipää ja juustoa sekä join muutaman siemauksen viheliäistä viiniä, jota minulle tarjottiin. Aterian kuluessa, joka laatuunsa nähden mainiosti soveltui pukuuni, koetin ryhtyä keskusteluun emännän kanssa, mutta hän ilmaisi ylenkatseellisella silmäyksellä haluttomuutensa haastelemaan kanssani. Pyysin hänen sanomaan, tunsiko hän Guardian markiisin, oliko hänen linnansa kaukana tästä kylästä, ja varsinkin, tiesikö hän, mihin markiisitar oli joutunut. "Tepä nyt kyselette", vastasi hän perin halveksivasti. Ilmoittihan sentään, vaikka kyllä kovin epäystävällisellä äänellä, että markiisin linna oli vaan puolen peninkulman päässä Ponte de Mulasta.
Syötyäni ja juotuani sanoin haluavani mennä levolle, sillä yö oli jo käsissä, sekä pyysin huonetta. "Huonetta teille!" vastasi emäntä äärettömällä ylenkatseella, "ei minulla ole huonetta sellaisille, joiden illallisena on palanen juustoa. Kaikki vuoteeni ovat otetut. Latooni voitte mennä maata, ei minulla ole teille sen parempaa sijaa: ettepä te ensimmäistä kertaa tainne olilla maata." Hän ei itsekään aavistanut, kuinka totta puhui. En vastannut mitään hänen sanoihinsa, vaan päätin viisaasti hyväksyä hänen olkikuponsa, joille nukuin pian niin rauhaisasti kuin pitkästä matkasta väsynyt ainakin.
Neljästoista luku.
Jossa kerrotaan miten donna Mencia ottaa hänet vastaan.
Nousin aamulla ani varahin ylös ja menin tekemään tiliä emännälle, joka oli jo jalkeilla. Kylässä tiedustelin sitten tietä linnaan, johon olin matkalla. Satuin kääntymään kysymykselläni samanlaatuisen henkilön puoleen kuin Pennaflorin ravintolan isäntä. Hän ei tyytynyt vastaamaan yksinkertaisesti kysymykseeni, vaan ilmoitti samalla don Ambrosion kuolleen kolme viikkoa sitten, ja markiisittaren, hänen puolisonsa, vetäyneen erääseen luostariin Burgos'issa, jonka hän myöskin mainitsi nimeltään. Läksin siis suoraa päätä kaupunkia kohden, enkä linnaan, kuten olin aikonut, ja riensin kuin lennossa luostariin, jossa donna Mencia asui. Pyysin portinvartijatarta sanomaan markiisittarelle, että eräs nuori mies, joka on vastikään päässyt Astorgan vankilasta, haluaisi puhutella häntä. Portinvartijatar meni heti täyttämään pyyntöäni. Hän tuli hetimiten takaisin ja saattoi minut erääseen keskusteluhuoneeseen, jossa minun ei tarvinnut kauan odottaa, ennenkuin don Ambrosion leski saapui synkeässä surupuvussa ristikon taa.