"Olkaa tervetullut", lausui hän minulle herttaisella äänellä. "Neljä päivää sitten kirjoitin eräälle henkilölle Astorgaan, pyytäen häntä etsimään teitä minun puolestani ja pyytämään hartaimmasti teitä saapumaan luokseni heti kun pääsette vankeudestanne. En epäillyt, että teidät laskettaisiin viipymättä vapauteen, sillä puhuin viattomuutenne puolesta Corregidorille, niin ettei enempää liene tarvittu. Silloin sain sen vastauksen, että olitte päässyt vapaaksi, mutta ettei kukaan tiennyt, mihin olitte hävinnyt. Pelkäsin jo, etten enää teitä näkisi enkä saisi iloa osoittaa kiitollisuuttani teitä kohtaan, mikä olisi ollut sangen ikävää minulle. Älkää olko millännekään," jatkoi hän, huomattuaan, kuinka minua hävetti esiintyä niin surkeassa vaatetuksessa. "Sen suuren palveluksen jälkeen, jonka olette minulle tehnyt, olisin kiittämättömin nainen maailmassa, ellen tekisi jotakin puolestanne. Minä haluan nostaa teidät vaikeasta tilastanne ylös; se on velvollisuuteni, ja minä voin sen tehdä. Minulla on kylliksi varoja voidakseni suorittaa velkani teille, tuottamatta sillä mitään haittoja omalle mukavuudelleni."
"Te tunnette", jatkoi hän, "minun vaiheeni siihen päivään asti, jona meidät molemmat vangittiin: minä kerron teille nyt, mitä minulle on tapahtunut siitä lähtien. Kuultuaan suustani tosi tarinan elämänvaiheistani, antoi Astorgan corregidor saattaa minut Burgos'iin, joten tulin takaisin don Ambrosion linnaan. Paluuni tuotti suunnattoman hämmingin sinne; sanottiin tulleeni liian myöhään. Markiisiin oli pakoni koskenut kuin salaman isku; hän oli äkisti sairastunut, ja lääkärit olivat jo toivottomia. Tämä oli minulle uusi syy valittaa kohtaloni kovuutta. Annoin kuitenkin ilmoittaa tuloni. Astuin hänen huoneeseensa, heittäysin polvilleni hänen vuoteensa viereen, silmät täynnä kyyneliä ja sydän tuskasta pakahtumaisillaan. 'Mikä teidät saattoi tänne', lausui hän huomattuaan minut, 'tuletteko katsomaan työtänne? Eikö teille riitä se, että olette elämän ryöstänyt minulta? Pitääkö teidän olla vielä kuolemani todistajana, ennenkuin olette tyytyväinen?' 'Sennor', vastasin hänelle, 'Ines on varmaankin kertonut paenneeni edellisen puolisoni kanssa; ettekä olisi ilman surullista tapausta, joka hänet taas riisti minulta, milloinkaan enää nähnyt minua.' Sitten kerroin hänelle don Alvarin murhasta. Kerroin rosvojen hyökänneen kimppuumme ja vieneen minut luolaansa. Puhuin don Ambrosiolle kaikki muunkin, mitä minulle oli tapahtunut."
"Lopetettuani kertomukseni don Ambrosio ojensi minulle kätensä. 'Tämä riittää', lausui hän hellästi, 'raskas suruni on poissa. Mitenkä voisinkaan moittia teitä? Te löydätte rakkaan puolisonne; te lähdette luotani hänen seurassaan: voinko teitä siitä syyttää? En, Sennora, olisi liikaa sentähden nurkua. Enkä minä tahtonut teitä edes takaa ajaa, vaikka teidän menettäminen olikin minulle sama kuin kuolema. Minä kunnioitin ryöstäjänne pyhiä oikeuksia teihin, jopa teidänkin kiintymystänne häneen. Sanalla sanoen, tahdon tehdä teille oikeutta, ja palaamisenne herättää minussa eloon kaikki entisen rakkauteni. Niin, armas Menciani, teidän läsnäolonne täyttää sydämeni ihanimmalla ilolla; mutta! enhän saa siitä kauan nauttia! Tunnen viimeisen hetkeni lähestyvän. Tuskin olen saanut teidät taas nähdä, kun täytyy lausuani teille ikuiset jäähyväiset.' Näiden liikuttavain sanain johdosta alkoivat kyyneleeni valua vielä viljemmin. Tunsin ääretöntä tuskaa, jota en voinut olla lausumatta hänelle. Don Alvarkaan, joka oli minulle niin rakas, ei ole saanut kyyneleitäni niin runsaasti vuotamaan. Don Ambrosio oli tuntenut oikean aavistuksen kuolemastaan; hän kuoli seuraavana päivänä, ja minä tulin melkoisen omaisuuden perijäksi; sen hän oli määrännyt minulle jo naimisiin mennessämme. En aio sitä käyttää huonoihin tarkoituksiin. Minä en tunne enää vetoa maailmaan, aion päättää päiväni tässä luostarissa, viettäen aikani hyväntekeväisyydellä."
Niin kertoi donna Mencia. Sitten hän veti vaatteidensa poimuista esiin kukkaron ja viskasi sen minulle lausuen: "Tässä on sata kultarahaa, jotka annan teille ainoastaan pukemistanne varten. Tulkaa sitten taas luokseni; aikomukseni ei ole supistaa kiitollisuuttani niin vähään." Kiitin häntä tuhansin kerroin ja vakuutin, etten lähde Burgos'ista käymättä sanomassa jäähyväisiä hänelle. Tämän lupauksen jälkeen, jonka aioin vahvasti pitää, läksin etsimään jotakin ravintolaa. Astuin ensimmäiseen parhaaseen, joka sattui tielleni. Pyysin huonetta, ja ehkäistäkseni surkean asuni herättämästä huonoja ajatuksia itsestäni sanoin isännälle, että ulkoasuni kehnoudesta huolimatta kykenin runsaalla mitalla maksamaan kortteeristani. Silloin isäntä, nimeltään Majuelo, joka oli luonteeltaan suuri koiransilmä, mittasi minut silmillään päästä jalkoihin asti ja vastasi kylmällä, häijynilkisellä äänellä, ettei hän ollenkaan tarvinnut tätä vakuuttamista ollakseen varma, että minä tuon paljon rahaa hänelle; sanoi vielä vaatteitteni alta huomaavansa ikäänkuin jotakin ylhäistä pilkistävän, joten hän oli ihka varma siitä, että minä olin jalo aatelismies. Huomasin tuon herjan tekevän vaan pilaa minusta; senvuoksi näytin hänelle kukkaroni tehdäkseni kerrassaan lopun hänen ilvehtimisestään. Luin hänen nähtensä kultarahani eräällä pöydällä, ja huomasinpa että kolikkoni vaikuttivat suosiollisen muutoksen hänen arvosteluunsa minusta. Pyysin hänen toimittamaan luokseni räätälin. "Eiköhän ole parempi noudattaa tänne vaatekauppias", sanoi hän, "hän tuopi muassaan kaikenlaisia vaatteita, joten pääsette kunnon pukeeseen muutamassa hetkessä." Minä hyväksyin hänen ehdotuksensa, mutta kun päivä lähestyi jo loppuaan, niin päätin siirtää vaatteiden ostamisen huomiseen. Aioin iltasella pitää huolta vaan hyvästä atriasta, korvatakseni kehnoa muonanpitoa, johon olin saanut tyytyä luolasta lähdöstäni asti.
Viidestoista luku.
Jossa kerrotaan miten Gil Blas pukeutui, minkä uuden lahjan hän saa donna Mencialta ja millä tavalla hän lähtee Burgos'ista.
Minulle tuotiin runsas annos lammashakkelusta, jonka söin melkein kaikki. Yhtä runsaalla mitalla join hyvää viiniä, ja sitten menin makuulle. Minulla oli jommoinenkin vuode, ja senvuoksi toivoin pian vaipuvani virkistävään uneen. Mutta en voinut silmäänikään ummistaa, sillä ajatukseni asuivat kokonaan vaatteissa, jotka aioin hankkia itselleni. Mitä minun on tehtävä? lausuin itsekseni: noudatanko alkuperäistä aikomustani? Ostaisinko maisteripuvun mennäkseni Salamancaan etsimään jotakin opettajanpaikkaa? Mutta miksipä maisteripukua? Onko minulla halua antautua hengelliselle alalle? Vetävätkö taipumukseni siihen suuntaan? Ei suinkaan, vaan tunnen aivan päinvastaista halua itsessäni; minä tahdon pysyä miekan miehenä ja olla oman onneni seppä. Tähän päätökseen pysähdyin.
Aioin siis ostaa aatelismiehen puvun, olin varma, että siinä puvussa saavuttaisin soveliaan ja tuottoisan paikan. Näissä suloisissa aatoksissa odottelin päivän nousua suurimmalla kärsimättömyydellä, ja niin pian kuin sen ensi säteet hipasivat silmiäni nousin vuoteeltani ylös. Nostin niin suuren melun ravintolassa, että kaikki nukkujat siitä heräsivät. Huutelin palvelijoita, jotka viruivat vielä vuoteillaan, vastaten kutsumisiini järeillä kirouksilla. Heidän täytyi kuitenkin nousta, enkä minä antanut heille hengähtämisen rauhaa, ennenkuin he toimittivat luokseni vaatekauppiaan. Pian muuan sellainen ilmestyikin taloon. Hänellä oli seurassaan kaksi apulaista, jotka kumpainenkin kantoivat viheriäisellä palttinalla peitettyä nyyttiä. Hän tervehti minua erittäin kohteliaasti, lausuen: "Teidän armonne teki onnellisen vaalin, kääntyessänne minun, ettekä kenenkään muun puoleen asiallanne. En tosin tahdo ollenkaan panetella virkaveljiäni; Jumala varjelkoon minua leikkaamasta millään tavalla heidän kunniaansa! mutta, meidän kesken sanoen, heissä ei ole yhtäkään omantunnon miestä; he ovat järkiään pahempia kuin juutalaiset. Minä olen ainoa tunnollinen vaatekauppias koko kaupungissa. Minä otan vaan pienen kohtuullisen voiton, markka viidestä pennistä — yhm! viisi penniä markasta piti sanomani. Minun ei tarvitse, taivaalle kiitos, harjoittaa ammattiani veijarin tavalla."
Pidettyään tämänkaltaisen alkulauseen, jonka minä pöllöydessäni uskoin puustavin mukaan, vaatekauppias käski apulaistensa avata nyytit, joista tuli näkyviin vaatepukuja kaikkia eri värejä. He näyttivät minulle moniaita yksinkertaisempia vaatekappaleita, mutta ne minä hyljäsin heti ylenkatseella, sillä ne olivat minusta liian vähäpätöisen näköisiä. Mutta sitten he koettivat ylleni erästä, joka oli kuin minulle tehty. Se miellytti muutenkin minua suuresti, vaikka olikin hieman haalistunut. Se oli sinisestä sametista tehty ihokas, jonka hihat olivat varustetut koristeleikkauksilla, sekä housut ja mantteli samasta aineesta; ja kaikki olivat koristetut kultaompeluksilla. Puku viehätti mieltäni paljon; ilmaisin haluavani ostaa, sen. Huomattuaan puvun minua miellyttävän, kauppias kehui erinomaista aistiani. "Peijakas!" huudahti hän, "näkee heti, että te olette oikea asiantuntija. Tietäkää siis, että tämä puku on tehty eräälle maan ylhäisimpiä herroja, eikä sitä ole pidelty kuin pari kolme kertaa yllä. Koetelkaahan samettia, kauniimpaa ette löydä mistään; ja katsokaa koruompelusta, parempaa työtä ette ole nähnyt." — "Mikähän olisi tämän hinta?" kysyin sitten. — "Kuusikymmentä tukaattia", vastasi hän, "sillä hinnalla olen jo kerran kieltäytynyt sitä myömästä, niin totta kuin olen rehellinen mies." Todiste oli vaikuttava. Tarjosin neljäkymmentäviisi; siinäkin oli kukaties puolet liikaa. "Teidän armonne", vastasi kauppias kylmästi, "minä en vaadi liikoja, minulla vaan on yksi hinta. Mutta tämä", jatkoi hän, näyttäen hylkäämääni pukua, "ottakaa tämä, sen voin myödä halvemmalla." Tämähän vaan kiihotti haluani ostamaan edellistä; ja kun luulin, ettei hän aio vähääkään helpottaa, niin luin kuusikymmentä tukaattia hänen käteensä Huomattuaan kuinka helposti rahat minulta lohkesivat, niin luulen, että hän tarkasta omastatunnostaan huolimatta alkoi katua, ettei enempää pyytänyt. Tyytyväisenä hän sentään lähti voitettuaan markan viidestäpennistä.
Olinpa nyt kuitenkin muhkean manttelin, ihokkaan ja housujen omistaja. Aamupäiväni kului vielä puuttuvain vaatekappalten hankkimisessa. Ostin alusvaatteita, hatun, silkkisukat, kengät ja miekan, jotka kaikki sonnustin viipymättä ylleni. Mikä riemu oli katsella itseään niin hyvin puettuna! En voinut kyllikseni peilailla pulskaa asuani. Ei ole koskaan riikinkukko niin ihaillut höyheniään kuin minä pukuani. Iltapäivällä kävin toisen kerran donna Mencian luona, joka otti taas perin herttaisesti minut vastaan. Hän kiitti minua uudelleen avustani. Sen jälkeen lausuimme toisillemme kohteliaisuuksia molemmin puolin. Sitten hän toivotti minulle kaikenlaista onnea ja läksi pois, antamatta minulle muuta kuin yhden sormuksen, noin kolmenkymmenen pistoolin arvoisen, jonka pyysi minun ottamaan muistoksi häneltä.