Seisoin siinä kuin puusta pudonneena sormuksineni; olin tietysti odottanut paljon suurempaa lahjaa. Enpä ollut siis ensinkään tyytyväinen rouvan anteliaisuuteen palatessani syvissä mietteissä takaisin ravintolaan; mutta sinne tullessani tapahtui jotakin mieluista minulle: eräs mies, joka oli astellut jälessäni sinne, laski perille saapuessamme manttelin yltään ja veti kainalonsa alta ison pussin. Pussin nähdessäni, joka tuntui olevan aivan täynnä rahaa suurenivat silmäni, kuten kaikkein muittenkin läsnäolevain, ja enkelien laululta kuului minusta, kun mies lausui, asettaissaan pussin eräälle pöydälle: "Herra Gil Blas, rouva markiisitar lähettää tämän teille."
Tein syviä kumarruksia tuojalle ja kiittelin häntä tuhansilla kohteliaisuuksilla; ja niinpian kuin hän lähti ravintolasta, hyökkäsin kuin haukka saaliinsa kimppuun pussiin käsiksi ja vein sen huoneeseni. Minä luin ne viipymättä, siinä oli tuhat tukaattia. Viimeisiä kolikoita laskiessani astui isäntä huoneeseeni katsomaan, mitä pussissa oli, sillä hän oli kuullut tuojan sanat. Rahani, jotka olivat kasassa pöydällä, vaikuttivat häneen valtaavasti. "Saakeli soikoon, onpa siinä rahaa", huudahti hän. Kerroin hänelle silloin donna Mencian historian, jota hän kuunteli suurella tarkkaavaisuudella. Sitten puhuin hänelle suoraan omatkin vaiheeni, ja kun hän näytti mielenkiinnolla ottavan osaa asioihini, niin pyysin häneltä neuvoa, miten nyt rupeisin menettelemään.
Hän mietti kotvasen ja lausui sitten vakavasti: "Herra Gil Blas, olen mieltynyt teihin, ja koska te olette niin avomielisesti uskonut minulle ajatuksenne, niin minäkin tahdon mairittelematta lausua teille, mihin katsoisin teidän parhaiten soveltuvan. Te näytätte minusta syntyneen hovimieheksi; kehottaisin teitä senvuoksi lähtemään sinne ja liittymään jonkun ylhäisen herran seurueeseen. Neuvon siis teitä menemään Madridiin; mutta palvelijoitta ette voi sinne lähteä. Siellä arvostellaan ihmistä kuten muuallakin sen mukaan, kuinka komeasti hän esiintyy. Minä annan teille palvelijan, luotettavan miehen, joka on samalla terävä päästään, sanalla sanoen, oman kasvattamani pojan. Ostakaa kaksi muulia, toisen itsellenne, toisen hänelle, ja lähtekää matkalle niin pian kuin mahdollista."
Tämä neuvo oli liiaksi omaa mieltäni myöten ollakseni sitä seuraamatta. Niinpä ostin siis seuraavana päivänä kaksi kaunista muulia ja otin palvelukseeni miehen, jota minulle oli suositettu. Hän oli kolmenkymmenenvuotias mies, näöltään siivo ja yksinkertainen. Hän sanoi olevansa kotoisin Galiciasta; nimeltään hän oli Ambrosio Lamelalainen. Omituiselta vaan tuntui minusta, ettei hän yhtään näyttänyt huolehtivan siitä, mikä palvelijoille tavallisesti on pää-asia, nimittäin hyvästä palkasta, vaan selitti päinvastoin olevansa aivan tyytyväinen siihen, mitä minä hyvästä suomastani hänelle antaisin. Sitten ostin vielä puolisaappaat sekä matkalaukun alusvaatteitani ja rahojani varten. Suoritettuani laskuni isännälle läksin seuraavana aamuna ennen päivänkoittoa Burgos'ista matkalle Madridiin.
Kuudestoista luku.
Jossa näytetään, ettei onneen ole luottamista.
Ensi yön nukuimme Duennas'sissa, ja seuraavana päivänä saavuimme kello neljän seudussa iltapäivällä Valladolidiin. Pysähdyimme erääseen ravintolaan, joka näytti olevan kaupungin parempia, Heitin muulit palvelijani huostaan ja astuin erääseen huoneeseen, johon käskin ravintolanpalvelijan tuoda matkalaukkuni. Kun tunsin itseni hieman väsyneeksi, niin viskauduin vuoteelleni ottamatta kenkiä jalastani, ja nukuin siihen huomaamattani. Herätessäni oli jo melkein yö. Kutsuin Ambrosiota. Hän ei ollut sillä hetkellä saatavissa, mutta saapui kohta. Tiedustelin, missä hän oli ollut, ja hän vastasi hurskaan näköisenä tulevansa kirkosta, jossa oli ollut kiittämässä Jumalaa siitä, että Hän oli varjellut meitä kaikilta onnettomuuksilta Burgos'ista Valladolidiin asti. Minä hyväksyin hänen tekonsa, ja käskin sitten hänen tilata minulle kananpaistia illalliseksi.
Antaessani hänelle tätä määräystä isäntä astui huoneeseeni kynttilä kädessä. Hän valaisi sillä erästä naista, joka näytti minusta enemmän kauniilta kuin nuorelta ja oli erittäin ylellisesti puettu. Hän nojautui vanhaa palvelijaa vasten, ja pieni maurilaispoika kantoi hänen helmustaan. Ällistykseni ei ollut vähäinen, kun tämä kaunotar teki ensin syvän kumarruksen minulle ja kysyi sitten, enkö ollut herra Gil Blas Santillanasta. Tuskin ehdin myöntävästi vastata tähän kysymykseen, kun hän heitti palvelijansa käsivarren ja riensi syleilemään minua ylenpalttisella riemulla, joka teki hämminkini vielä suuremmaksi. "Taivas olkoon ijäti kiitetty", huudahti hän. "Teitä minä juuri etsin, herra ritari!" Tämä esipuhe johti heti mieleeni Pennaflorin veijarin, ja aloin epäillä naista häpeämättömäksi seikkailijattareksi; mutta sitten hän lisäsi jotakin, mikä muutti ajatukseni hänestä edullisemmaksi. "Minä olen", jatkoi hän, "donna Mencia de Mosqueran serkku, hänen, joka on teille niin suuressa kiitollisuudenvelassa. Sain tänä aamuna häneltä kirjeen. Kuultuaan teidän aikovan Madridiin hän pyytää minun pitämään teistä hyvää huolta, jos tulette tämän kautta kulkemaan. Olen jo kaksi tuntia juossut ympäri kaupunkia. Olen käynyt ravintolasta ravintolaan tiedustamassa, mitä vieraita niissä on; ja sen kuvauksen johdosta, jonka olen isännältä saanut teistä, arvelin teidän olevan serkkuni vapauttajan. Ja nyt, kun kerran tapasin teidät", jatkoi hän, "tahdon näyttää, kuinka suuressa arvossa pidän suvulleni ja varsinkin rakkaalle serkulleni tehtyjä palveluksia. Pyydän teitä ystävällisesti tulemaan luokseni asumaan; siellä teillä on paljon mukavampaa kuin täällä".
Pyrin estelemään, huomauttaen, että minusta olisi liikaa vaivaa; mutta pian olin neuvotonna hänen pyytämistään vastaan. Ravintolan portilla oli vaunut meitä odottamassa. Hän itse huolehti siitä, että matkalaukkuni toimitettiin vaunuihin, "sillä", lausui hän, "Valladolidissa on niin paljon varkaita"; mikä ei valetta ollutkaan. Sitten nousin vaunuihin kauniin kestiemäntäni ja hänen vanhan palvelijansa kera, antaen siten riistää itseni ravintolasta pois, suureksi mielipahaksi isännälle (niin ainakin luulin), joka jäi ilman niitä runsaita rahoja, joita oli luullut minulta saavansa.
Jonkun ajan kuluttua vaunumme pysähtyivät. Nousimme niistä pois suuren rakennuksen kohdalla ja astuimme erääseen perin komeasti kalustettuun huoneeseen, jota valaisi pari-kolmekymmentä vahakynttilää. Siellä oli useita palvelijoita, joilta saattajattareni kysyi heti, oliko don Rafael jo tullut; he vastasivat, ettei hän ollut vielä tullut. Silloin hän lausui minulle: "Herra Gil Blas, minä odotan veljeäni. Hänen pitäisi saapua tänä iltana linnastamme, joka on kahden peninkulman päässä kaupungista. Kuinka hauskaa hänelle nähdä talossaan miehen, jolle koko perheemme on niin paljosta kiitollinen!" Hänen tätä sanoessaan, alkoi kuulua melua käytävästä, ja kohta näimme sen syntyneen don Rafaelin tulon johdosta, sillä hän astui samassa huoneeseen. Hän oli solakka, erittäin miellyttävän näköinen mies. "Onpa hyvä että tulit veliseni", lausui sisko hänelle: "tiedätkö, että herra Gil Blas on vieraamme; sinun tulee häntä huvittaa minun kanssani. Emme voi kylliksi kiittää häntä siitä hyvästä, minkä hän on tehnyt sukulaisellemme, donna Mencialle. Katsohan", jatkoi hän, "tässä on hänen kirjeensä". Don Rafael avasi kirjeen ja luki ääneen seuraavat sanat: