"Rakas Camillani!
Herra Gil Blas, Santillanasta, joka on pelastanut sekä elämäni että kunniani, tulee matkustamaan hoviin. Hän kulkee silloin epäilemättä Valladolidin kautta. Veriheimolaisuutemme nimessä, ja vielä enemmin sen ystävyyden tähden, joka meitä yhdistää, pyydän teitä ottamaan hänet vieraaksenne ja pitämään häntä jonkun aikaa luonanne. Rukoilen teitä ja serkkuani don Rafaelia täyttämään pyyntöni osoittamalla pelastajalleni kaikkea kestiystävyyttä Burgos'issa.
Uskollinen serkkunne: Donna Mencia."
"Niinkö!" huudahti don Rafael, luettuaan kirjeen, "tämä herrako on serkkuni pelastaja? Olkoon taivas kiitetty, että saan teidät nähdä." Näin lausuen hän lähestyi minua sulkien minut lujasti syliinsä. "Mikä riemu nähdä teidät täällä, herra Gil Blas! Turhaa oli serkkuni suosittaa teitä luoksemme; hänen olisi tarvinnut vaan ilmoittaa teidän matkustavan Valladolidin kautta; se olisi riittänyt. Sisareni Camilla ja minä tiedämme hyvin, mitä meidän on tehtävä miehelle, joka on tehnyt rakkaimmalle sukulaisellemme suurimman palveluksen, minkä ihminen voi toiselle tehdä!" Vastasin parhaani mukaan näihin sanoihin, joita seurasi paljon samanlaisia ylistyksiä ja armasteluja. Kun hän huomasi, että jalassani oli yhä vielä puolisaappaat, niin hän oitis toimitti palvelijansa vetämään ne pois.
Senjälkeen astuimme erääseen huoneeseen, jossa oli pöytä katettu. Istuimme kolmen pöytään, don Rafael sisarineen ja minä. Aterioidessamme he lausuivat minulle väsymättä uusia kohteliaisuuksia. Joka-ainoaa sanaani he ihmettelivät kuin mitäkin viisauden kukkasta; ja olisipa kannattanut nähdä, millä huomaavaisuudella he kumpikin pitivät huolta tarjoomisesta. Don Rafael joi donna Mencian terveydeksi, ja minä noudatin tietysti hänen esimerkkiään. Suuremmitta estelyittä suostuin myöskin hänen pyyntöönsä, johon Camillakin yhtyi, että nimittäin jäisin muutamaksi aikaa heidän luokseen.
Huomattuaan päättäneeni jäädä toistaiseksi heidän luokseen don Rafael ehdotti, että lähtisin hänen linnaansa. Hän antoi siitä loistavan kuvauksen, ja haasteli laveasti huvituksista, joita hän voisi siellä toimittaa minulle. "Siellä", lausui hän, "voimme ensin huvittaa itseämme metsästyksellä, sitten kalastuksella; ja jos rakastatte kävelyitä, niin siellä on metsiä ja puistoja mitä ihanimpia. Muuten siellä on runsaasti seuraa; toivon, ettette ikävysty aikojanne". Suostuin ehdotukseen; ja päätimme lähteä tähän ihmeelliseen linnaan seuraavana aamuna. Tämän viehättävän päätöksen tehtyämme nousimme pöydästä. Don Rafael näytti aivan hurmaantuneelta. "Herra Gil Blas", lausui hän syleillen minua, "jätän teidät nyt sisareni seuraan. Lähden heti antamaan tarpeellisia ohjeita lähtöä varten ja ilmoittamaan siitä kaikille niille, joita haluan mukaamme." Senjälkeen hän lähti huoneesta, ja minä jäin kahden kesken Camillan kanssa. Hän tarttui käteeni ja lausui katsellen sormustani: "Teillähän on sangen kaunis timantti, mutta jotenkin pieni. Oletteko jalokivien tuntija?" — Vastasin, etten ole. — "Sepä ikävää", vastasi hän, "olisitte saanut arvostella tämän hinnan." Hän näytti minulle suurta rubiinia, joka oli hänen sormessaan, ja sitä katsellessani hän jatkoi: "Eräs setäni, joka on ollut kuvernöörinä Espanjan siirtomaissa Filippiineillä, on antanut sen minulle Valladolidin juvelisepät sanovat sen olevan kolmensadan pistoolin arvoisen." — "Sen hyvin uskon", vastasin, "sehän on tavattoman kaunis." — "Koska se teitä miellyttää, niin vaihtakaamme niitä", vastasi hän. Samassa hän otti sormukseni ja pisti omansa minun pikkusormeeni. Tämän vaihdon jälkeen, joka tuntui minusta hienotunteiselta lahjan antamiselta, Camilla lausui hyvää yötä ja läksi.
Sulkeuduin makuuhuoneeseeni käskettyäni palvelijani tulla herättämään minua aikaisin aamulla. Nukkumista vaan en joutanut ajattelemaan; matkalaukkuni ja rubiinini täyttivät kokonaan mieleni kaikenlaisilla kauniilla unelmilla. "Jumalan kiitos", lausuin itsekseni, "onneton olen ollut, mutta en ole enää. Tuhat tukaattia yhtäältä, kolmensadan pistoolin arvoinen sormus toisaalta; ei ole huolta huomisesta." Nautin jo edeltäkäsin niistä iloista, joita don Rafael valmistaa minulle linnassaan. Mutta kesken näitä ihania aatoksia toi uni uuvuttavia tuoksujaan ympärilleni; riisuin siis vaatteeni ja menin makuulle.
Herätessäni seuraavana aamuna huomasin ajan jo myöhäiseksi. Olin hyvin ihmeissäni, ettei palvelijaani näkynyt, vaikka olin antanut hänelle nimenomaisen määräyksen. "Ambrosio", mietin, "uskollinen Ambrosioni on taas kirkossa, tai sitten hän on tänään hävyttömän laiskalla tuulella." Mutta pian vaihtui tämä ajatukseni paljon pahempaan; sillä noustuani huomasin matkalaukkuni olevan poissa, ja päähäni lennähti heti epäluulo, että hän oli varastanut sen yöllä. Saadakseni asiasta varmuuden avasin huoneeni oven ja kutsuin Ambrosiota useita kertoja. Huutoni johdosta tuli eräs ukko luokseni ja kysyi:
"Mitä haluatte, herra? Kaikki teidän väkenne lähtivät talostani ennen päivänkoittoa." — "Mitenkä, teidän talostanne?" huudahtin; "enkö siis olekaan don Rafaelin luona?" — "Minä en tunne sen nimistä herraa", vastasi hän. "Te olette matkustajahotellissa, ja minä olen isäntä. Eilen illalla, tuntia ennen teidän tuloanne tänne tuli se nainen, jonka kanssa söitte illallista, ja vuokrasi tämän huoneen erästä suurta herraa varten, joka matkustaa tuntemattomana. Hän suoritti jo maksunkin etukäteen."
Nyt olin selvillä. Käsitin jo, mitä minun piti ajatella Camillasta ja don Rafaelista; ymmärsin, että palvelijani, joka tarkalleen tunsi asiani, oli myönyt minut noille roistoille. Itseäni en kuitenkaan syyttänyt tästä kolauksesta; en ajatellut, ettei sitä olisi koskaan tapahtunut, jollen olisi turhanpäiten itse lörpötellyt salaisuuksiani Majuelolle; vaan sen sijaan panin sen viattoman sallimuksen laskuun, sadatellen julmasti huonoa onneani. Ravintolan isäntä, jolle kerroin koko tapahtuman, minkä hän muuten luultavasti tunsi yhtä hyvin kuin minäkin surkutteli kovasti onnettomuuttani. Voivotellen hän vakuutti olevansa perin onneton siitä, että tämä petos oli tapahtunut hänen kattonsa alla; mutta hänen vakuutuksistaan huolimatta pelkään pahoin hänellä olleen yhtä tarkat tiedot jutusta kuin burgosilaisellakin isännälläni, jolle olen aina antanut kunnian sen keksimisestä.