Seitsemästoista luku.
Jossa kerrotaan, mitä Gil Blas päättää tehdä tämän onnettomuuden jälkeen.
Surkeiltuani kauan turhaan onneni nurjuutta, älysin lopuksi, että olisi paljon hyödyllisempää karaista itseäni onnettomuuksia vastaan kuin heittäytyä joutavaan huolehtimiseen. Kutsuin rohkeuttani ja lohdutin itseäni pukeutuessani sillä, etteivät rosvot sentään olleet vieneet vaatteitani ja muutamia tukaatteja, jotka olivat taskussani, joten onneni ei siis ollut ihan lopussa vielä. Siitä hienotunteisuudesta olin heille erittäin kiitollinen. Puolisaappaat he olivat myöskin suosiollisesti heittäneet minulle; ja ne annoin isännälle noin kolmannella osalla sitä hintaa, minkä ne olivat minulle maksaneet. Sitten poistuin ravintolasta, enkä tarvinnut nyt jumalankiitos kantajaa tavaroilleni. Ensiksi menin katsomaan, olivatko muulini vielä siinä ravintolassa, johon olin edellisenä päivänä mennyt. Arvasin tosin Ambrosion pitäneen niistäkin huolta, ja suokoon herra, että olisin aina niin paikalleen hänen tekojaan arvannut! Kuulin hänen jo illalla käyneen noutamassa ne pois. Käsittäen siitä, etten enää saisi niitä nähdä, enempää kuin rakasta matkalaukkuanikaan, läksin allapäin astelemaan katuja, miettien mitä nyt ottaisin eteeni. Tuumiskelin jo lähteä takaisin Burgos'iin kääntyäkseni vielä kerran donna Mencian puoleen; mutta sitten ajattelin, että se olisi hänen hyvyytensä väärinkäyttämistä, ja sen ohessa esiintyisin tyhmänä moukkana, joten luovuin siitä ajatuksesta. Tuon tuostakin vilkaisin sormukseeni; ajatellessani sen olevan lahjan Camillalta, päästin raskaita huokauksia. "Niinpä niin," lausuin itsekseni, "jalokiviä en tunne, mutta tunnen ne ihmiset, jotka sen vaihettivat. Enpä luule tarvitsevani mennä kultaseppään saamaan varmuutta siitä, että olen suuri tomppeli."
Halusin kuitenkin tietää, minkä arvoinen sormukseni oikeastaan oli, ja menin siis muutamaan juveliseppään, jossa se arvioitiin kolmen tukaatin hintaiseksi. Tämän kuultuani, mikä ei tosin vähääkään ihmetyttänyt minua, toivotin Filippiinein kuvernöörin veljentyttären hittoon, johon olin jo ennenkin hänet lähettänyt. Tullessani juvelisepästä kulki ohitseni eräs nuori mies, joka pysähtyi katselemaan minua tarkasti. Hän näytti minulle tutulta, vaikkei paikalla juolahtanut mieleeni, kuka hän oli, "Ohoh, Gil Blas", lausui hän, "etkö ole tuntevinasi minua? vai onko kaksi vuotta ehtinyt niin muuttaa parturi Nunez'in pojan näön, ettet enää häntä tunne? Muistelehan Fabriciota, koulu- ja kasvinkumppaniasi."
Olin jo tuntenut hänet, ennenkuin hän lopetti puheensa; syleilimme toisiamme sydämellisesti. "Kuinka hauskaa tavata sinua, ystäväni!" lausui hän sitten, "en voi sanoin lausua iloani siitä… Mutta", jatkoi hän hämmästyneenä, "missä asussa näenkään sinut? Taivahan taatto, olethan puettu kuin prinssi! Kaunis miekka, sukat silkkiset, samettimantteli ja ihokas ja kaikki sen lisäksi kullalla ommeltu! Perhana! sinä taidat olla oikea onnen kultapoika". — "Sinä erehdyt", lausuin; "asiani eivät ole ollenkaan niin loistavalla kannalla kuin luulet". "Ahaa", vastasi hän, "sinä haluat säilyttää salaisuutesi. Ja mikäs tuo kaunis rubiini sormessasi on?" — "Sen olen saanut eräältä varasnaiselta, oikein kirjansalukeneelta".
Nämä sanat lausuin niin murheellisella äänellä, että Fabricio heti huomasi minua jollakin tavalla peijatun. Hän vaati minun kertomaan vaiheeni hänelle. Päätin estelemättä tyydyttää hänen uteliaisuutensa; mutta kun minulla oli jokseenkin pitkältä kerrottavaa ja koska emme muutenkaan mielineet heti toisistamme erota, niin menimme erääseen kapakkaan saadaksemme vapaammin keskustella. Siellä juttelin syödessämme hänelle kaikki, mitä minulle oli tapahtunut Oviedosta lähdöstäni aikain. Seikkailuni tuntuivat hänestä sangen ihmeellisiltä. Hän surkutteli harmillista, hädänalaista tilaani, mutta lausui sitten: "Kaikissa elämän vastoinkäymissä on hankittava lohtua itselleen, poikaseni; sepä juuri erottaakin voimakkaan ja rohkean sielun heikosta. Älyn ja mielen mies odottaa onnettomuuksissaan kärsivällisesti parempaa aikaa. Ei koskaan saa niin masentua, että unohtaa oman ihmisarvonsa, lausuu Cicero. Omasta puolestani kuulun juuri niihin luonteisiin: vastoinkäymiseni eivät milloinkaan saa minussa valtaa; minä pysyn aina onneni vaiheitten yläpuolella. Olen ollut palvelijana peräkkäin useissa perheissä. Viimeksi olin Palenciassa erään vanhan maalarin luona, joka halusi ystävyydestä opettaa minulle taiteensa pääperusteet; mutta ohjatessaan minua niiden tuntemiseen, hän antoi minun kuolla nälkään. Tämä kyllästytti minua sekä maalaustaiteeseen että Palenciassa oleskelemiseen. Tulin Valladolidiin, jossa pääsin erinomaisen onnenpotkauksen kautta herra Manuel Ordonez'in taloon, joka on ammatiltaan sairaalan isännöitsijä; siellä olen yhä vieläkin ja olen kerrassaan ihastunut olooni."
Kun Fabricio oli lopettanut kertomuksensa, niin minä lausuin hänelle: "Olen iloinen, että sinä olet niin tyytyväinen kohtaloosi; mutta meidän kesken puhuen sinun pitäisi minun ajatukseni mukaan kelvata paremmaksikin kuin palvelijaksi; sinunkaltaisesi miehen pitäisi ottaa korkeampi päämäärä." — "Sitä et sinä ymmärrä, Gil Blas", vastasi hän; "ajattelehan, ettei minunluonteiselleni miehelle voi sen hauskempaa tointa löytää. Lakeijana oleminen on, sen myönnän, ikävä pölkkypäälle; mutta järjen miehelle se on sulaa nautintoa. Mielevä mies ei toimita palvelustöitään harkitsemattomasti kuten poropeukalo. Hän tekee itsensä talossa pikemmin käskijäksi kuin palvelijaksi. Ensiksi hän tutkii isäntänsä; sitten hän mukautuu hänen heikkouksiinsa, saavuttaa hänen luottamuksensa ja taluttaa lopuksi häntä nenästä mielensä mukaan. Niin minä olen menetellyt isännöitsijäni palveluksessa. Pian pääsin hänestä selville: huomasin, että hän halusi käydä hurskaasta pyhimyksestä; minä olin sitä uskovinani — eihän se paljon maksa; teinpä enemmänkin, rupesin matkimaan häntä, ja esiinnyin hänen edessään yhtä pyhänä kuin hän muitten. Siten petin pettäjän ja tulin sillä keinolla vähitellen hänelle kaikeksi kaikessa. Toivon jonakin päivänä pääseväni hänen siipeinsä suojassa asiain hoitoonkin käsiksi. Tulen kenties vielä rikkaaksi."
— "Kauniit toiveet," vastasin hänelle, "toivotan onnea sinulle, rakas Fabricio. Minä puolestani aion täyttää alkuperäisen aikomukseni. Koruommellun pukuni aion vaihettaa maisteripukuun ja lähden Salamancaan, jossa koetan yliopiston jalossa suojeluksessa saavuttaa opettajanpaikan". — "Oiva tuuma", huudahti Fabricio, "soma ajatus! Hupsuko olet, kun aiot tuolla ijällä ruveta koulumestariksi! Mutta käsitätkö, onneton, mihin sinä oikeastaan joudut? Saatuasi paikan, pitää koko perhe sinua silmällä, pienimpiäkin edesottamisiasi punnitaan armottomalla ankaruudella. Sinun täytyy alinomaa olla varuillasi ja esiintyä kaikkein hyväin avujen esikuvana. Tulet tuskin löytämään hetkeä, jolloin voit huvitella. Päivät pitkät saat paimentaa kasvattiasi, päntäten hänen päähänsä latinaa ja oikaisten joka kerta, kuin hän sanoo tai tekee jotakin sääntöjä vasten; siinä on sinulle työtä. Ja mikä tulee sitten palkaksesi kaikkien näiden vaivojen ja ikävyyksien jälkeen? Jos pieni herrasi on pahankurinen laadultaan, niin silloin sanotaan sinun huonosti kasvattaneen häntä, ja vanhemmat ajavat sinut pois ilman hyvitystä, kukaties maksamatta edes sovittua palkkaasi. Älä siis puhu enää opettajantoimesta; se on sielua kuolettava toimi. Mutta toista on palvelijan ammatti; se ei rasita vaikeudellaan eikä velvoita mihinkään kieltäymisiin. Palvelija elää surutonta elämää hyvässä perheessä. Hän syöpi ja juopi, minkä vatsa vetää, ja nukkuu yönsä rauhallisesti kuin talon oma poika, huolehtimatta huomisesta."
"En lopettaisi ollenkaan", jatkoi hän, "jos rupeisin luettelemaan palveliatoimen etuja. Usko pois, Gil Blas, heitä ijäksi päiväksi mielestäsi opettajatuumasi ja seuraa minun esimerkkiäni". — "Olkoonpa niin, Fabricio", vastasin minä, "mutta sinun isännöitsijöitäsi ei löydykään joka paikassa; ja jos minä päättäisin sinun ammattiisi ruveta, niin en suinkaan tyytyisi huonoon paikkaan." — "Oletpa oikeassa", vastasi hän, "jätä se minun huolekseni. Minä vastaan siitä, että löydämme sinulle hyvän paikan".
Oman tilani pimeys ja Fabricion tyytyväinen mieli vaikuttivat enemmän kuin hänen esittämänsä syyt siihen, että lopulta päätin ruveta palvelijaksi. Senjälkeen läksimme kapakasta pois, ja toverini lausui minulle: "Minä lähden nyt heti saattamaan sinua erään henkilön luo, jonka puoleen useimmat palvelijat kääntyvät ollessaan paikattomina; hänellä on urkkijansa, jotka tuovat hänelle tiedon kaikesta, mitä perheissä tapahtuu. Hän tietää, missä tarvitaan palvelijoita, ja hän pitää tarkkaa luetteloa ei ainoastaan vapaista paikoista, vaan myöskin isäntäin hyvistä ja huonoista ominaisuuksista. Hän on ollut ennen veljenä jossakin luostarissa, ja minunkin paikkani on hänen hankkimansa".