Runossaan »Työn arvosta», joka samoinkuin runo »Entisistä Rautalammin runoniekoista» on painettuna kokoelmaan Kahdeksantoista runoniekkaa, Albert Kukkonen kuitenkin lausuu, että on »kyntömiehellä kynänä aurankurki kämmenpäässä». Jos uutteralla maanviljelijällä lisäksi on yhteishyvän harrastuksia ja kunnallisia luottamustoimia, jää runoileminen syrjään, kun hän on paraissa työvoimissaan. Vasta vanhemmalla iällä pääsevät runolliset taipumukset jälleen oikeuksiinsa. Sillä välin on kasvanut nuori polvi, joka kansakoulussa on oppinut panemaan arvoa vanhaan runouteen ja alkaa vaatia sen viimeistä edustajaa virittämään kanneltansa juhlatilaisuuksissa. Ulkopuolellakin omaa pitäjää tulee laulajavanhus tunnetuksi. Pohjois-Hämeen kansanopiston alkajaisissa, Kylpyvieraitten iltamassa Kuopion teatteritalolla ja Pellervon päivillä Helsingissä hänen on esiintyminen juhlarunoilijana. Loistokohtana kuitenkin pysyvät yliopistollisten lomakurssien lopettajaiset 20 p. elok. 1898. Tästä juhlasta kertoo Uusi Suometar: »Mutta kun iäkäs rautalampilainen talonisäntä Albert Kukkonen astui puhujalavalle ja lausui sepittämänsä runon Vanhan miehen miettehiä lomakurssien lopussa, niin sitten se vasta ilo nousi. Hyvä-huudoista ja käsientaputuksista ei tahtonut loppua tulla. Nuoret neitoset riistivät ruusukimput rinnoiltaan ja kiinnittivät ne ukon takin rintapieliin. Sitten miehet istuttivat äijän tuolille ja riemukulussa kantoivat häntä ympäri salia toisten laulaessa »Arvon mekin ansaitsemme Suomenmaassa suuressa». Päivälehti lausuu tapahtumasta: »Illan innostus kohosi korkeimmilleen, kuin runoilija-vanhus lausui sepittämänsä runon. Palokunnan sali täyttyi myrskyisistä käsientaputuksista ja hyvä-huudoista. Eläköön huudettua riensi muutamia naisia ja miehiä runoilijavanhuksen luo. Pian istui ukko ylhäällä, ja Arvon mekin ansaitsemme sävelten kaikuessa kannettiin häntä ympäri salia.»
Kenties Albert Kukkonen ei vielä jääkään viimeiseksi runoniekaksi Rautalammilla, vaan on hänen esimerkkinsä herättävä harrastusta vanhan runomitan käyttämiseen nousevassa nuorisossa. Hänen täyttäessään 70 vuotta (14/2 1905) lausui hänen serkunpoikansa Eero Varis seuraavan hänen kunniakseen sepittämänsä runon.
EERO VARIS ALBERT KUKKOSELLE
Saanko minäkin sanoa,
Poika parraton puhua,
Isännällen ijällisellen,
Hopeahapsellen hyvällen.
Tämän päivän päähän päässyt,
Vuosikaudet vieritellyt,
Täysikymmenten luvussa
Seitsemännen saavuttanna.
Siis on aikaa jo eletty
Albertilla aikalailla,
Tie on pitkä tallustettu,
Polku kaitainen kulettu,
Elon askeleet otettu.
Kuitenkin on kunnialla
Tämä Kukko kulkenunna
Elon teillä ahtahilla.
Ei oo viina vietellynnä,
Eikä polkenna puteli
Miehen mainetta, nimeä.
Ei oo uni uuvuttanna
Virumahan vuotehella,
Lojumahan laiskan lailla.
Ain' oli eellä ensimäissä
Töissä, toimessa todella,
Neuvomassa nuorempia
Työtä vääntämään väellä,
Hiki päässä heilumahan.
Vielä ehti ensimäisnä
Kuntalaisena kävellä,
Kokoukset koplotella,
Joiss' oli aina johtajana,
Puhujana puolestamme.
Vielä virret viimeiseksi
Laittoi aina laulettavat.
Siis nyt suonetten sanoa,
Ilmituoda mun iloni
Kaiken nuorison nimessä,
Kunniani, kiitokseni
Niistä neuvoista jaloista,
Opin oivan antamasta,
Jonka näissä nähdä saapi
Kävellessä katsomassa
Tämän talon tanhuvia;
Niissä ahkeruus näkyypi,
Työ ja toimi tunnetahan
Nuorten neuvoksi jaloksi,
Kansan kasvavan varaksi.
RUNOILIJA PENTTI LYYTISEN PATSASTA PALJASTAISSA 29 p. heinäk. 1900.
Mistä saisin nyt sanoja,
Lausehia luontevia,
Kun on alkaissa asian
Ajatukset ahtahimmat,
Kun on kielet kankeiksi
Käyneet Väinön kantelessa
Nykyajan asujillen,
Laulun mahti laulajillen
Rautalammin rantasilla.
Toista oli aika ennen,
Kun me katsomme jälellen
Kulunutta aikakautta,
Vuosisadan alkupuolta:
Ei ollut lamassa laulut,
Virret veisaten vähennä,
Ruostununna runon mahti,
Kun ne ukkoset elivät
Rautalammin rantamailla.
Niit' oli nuottue nimeltä,
Kokemass' oli kolme miestä:
Ensin kuulu Korhosemme,
Suurin laulaja Savossa,
Sitten pillit pienen Pentin,
Toimen miehen Toholahden
Kaikuivat joka kylässä;
Vielä virret Ihalaisen,
Jussin juttuja monia
Ompi mielessä monella,
Varsinkin on vanhemmilla.
Ei silloin sivuhun jäänyt,
Mit oli maassa merkillistä,
Se lauluksi laitettuna,
Runopukuhun puettu.
Siis pitäisi Suomen kansan
Muistaa maamme laulajoita,
Antaa näillen suuri arvo
Edesmenneillen monillen,
Runoilijoillen runsahillen.
Se on lahja Luojan lahja,
Se on lahja synnynnäinen;
Niit' ei synny joka päivä,
Ei vielä monta vuodessakaan.
Niinpä ovat nämä hetket
Sitä varten valmistettu,
Pienen Pentin penkereellen
Panna tässä patsas ylös,
Laulajallen muistomerkki
Hautakummun kunniaksi
Sillen maallen siunatullen,
Missä kaikki matkamiehet
Vaivoistamme väsyneenä
Saamme laskea levollen.
Vielä virkkaisin enemmän,
Lausuisinpa laulajoista,
Vaan kun puuttunen puhetta,
Laviampaa lausumista.
Kun ois miehellä minulla
Koppa Paavo Korhoselta,
Täysi tietäjän sanoja,
Eli Pentiltä puheita,
Lyytiseltä lyijypännä,
Ihalaisen innostusta,
Kyllä sitten kuulisitten,
Sanomist' ois sangen paljon.
Vaan on miehet menneet meiltä,
Tulleet turpehen omaksi;
He vaan jättivät jälellen
Perinnöksi poikasillen
Laulut suuret lapsillensa.
Siispä suosi vielä nytkin
Rautalammin rantalainen,
Kansa nuori kasvavainen,
Älä heitä hylkyteillen
Kuihtumahan runokukkaa,
Vaan sä koeta kostutella,
Tainta vielä virkistellä,
Että se eläisi henki,
Mik' oli miesten muinoisien
Eikä jäis mahti maanrakohon,
Vaikka mahtajat menevät.
Niinpä tämän laulajakin
Ompi ollut oppipoika
Pitäjässä runomiesten;
Kun on seutu synnyttännä
Niinkin monta merkillistä,
Laadullista laulajata,
Joitten muistollen mukailin,
Runorivit kirjoittelin
Patsasta nyt paljastaissa,
Itsekki ijän lopussa,
Kohta haudan partahalla.
Ehkä kohta katkeaapi
Senkin kieli kanteleesta.
Kuitenkin tään kirjottelin,
Runomuotohon mukailin,
Kun vielä vaativat minua
Lausumahan lausuntoni
Patsasta nyt paljastaissa.
NYKYINEN AIKA.
Vasta vanhalla ijällä,
Kuudenkymmenen kohalla
Tuli mielehen minulle
Arvollinen aikakausi:
Kuink' on Suomi suurin mennyt,
Edistynyt entisestä
Aikamiehen askelilla,
Koetettu on korjaella
Kansan kaikkia tapoja;
Opetusta, sivistystä
Aika on kyllin kylvänynnä
Kerroksihin kaiken kansan.
Niinpä onkin nykyaika
Edistyksen aikakausi,
Paljon entistä parempi,
Kun on koulut kaikenlaiset,
Joka sorttihin sopivat;
Joiss' on oppia otella
Köyhimmänkin kansan lapsen,
Kun on opin ottajata.
Toista oli aika ennen,
Niinä aikoina asiat,
Kun ma lassa lauleskelin,
Nuorten leikit leikittelin.
Siin' oli koko koulupenkki,
Mitä isä iitä neuvoi,
Mitä äitimme opetti,
Ollen oppimattomia.
Ei ne ennen koulut olleet
Kotiseudun saapuvilla,
Kuin on aikoina nykyisnä;
Ennen koulut kaupungeissa
Ruotsin kahleissa kovissa,
Jotk' oli eellä estehenä
Talonpojan poikasillen.
Viel' oli varoinkin vähyydet
Eellä aina estehenä,
Ettei käynyt köyhempien
Olla oppihuonehissa
Opetusta ottamassa.
Ja niin jäin minäkin miesi,
Vaikk' oli haluni hereillä,
Opista osattomaksi,
Kokematta kouluteitä.
KANSANJUHLASSA RAUTALAMMILLA 24 p. heinäk. 1891.