Rautalampi on kieltämättä ihanan luontonsa puolesta merkillisimpiä seutuja Keski-Suomessa. Mutta se on merkillinen toisessakin suhteessa: keskuksena sille talonpoikaisrunoudelle, jolla 1800 luvun alkupuolella oli kukoistusaikansa. Rautalammilla eli tämän runouden kuuluisin edustaja Paavo Korhonen. Kustavi Grotenfeltin julkaisussa Kahdeksantoista runoniekkaa on näytteitä viiden Rautalampilaisen runoista. Viimeisenä ja kaikista nuorimpana siinä esiintyy Albert Kukkonen, joka vielä elää Rautalammilla Hinkkalan talon isäntänä ja jonka myöhempiä runoja tarjona oleva kokoelma sisältää.
Konneveden rannalla Kivisalmen eteläpuolella kauniin lahden pohjukassa on Hinkkalan talo, jossa Albert Kukkonen syntyi 14 p. helmik. 1835. Hänen isänsä Gabriel Eerikinpoika Kukkonen (k. 1873) oli Vihtori Lounasmaan kuvauksen mukaan, joka vuonna 1863 kolmen muun ylioppilaan kera asui Hinkkalassa hyvää suomenkieltä oppiakseen, arvokas, älykäs ja kirjallisuutta harrastava mies. Ylioppilaat olivat pahemmassa kuin pulassa isännän kanssa keskustellessaan, sillä hän muisti kaikki, mitä oli lukenut, ja valtiollisista sekä yhteiskunnallisista asioista oli hänellä selvemmät ja kypsyneemmät mielipiteet kuin heillä. —Ajatuksensa hän lausui — selvästi, sujuvasti ja pontevasti. Olisi valittu tuomiokunnan edustajaksi valtiopäiville, mutta kieltäytyi heikon terveytensä vuoksi.
Äiti Helena Gustaava, omaa sukua Närhi (k. 1851) mainitaan Lounasmaan muistelmissa hyväntahtoiseksi emännäksi, joka ylioppilaita kohteli kuin omia poikiaan.
Hinkkalan asukkaita on myös Julius Krohn, joka viittä vuotta aikaisemmin V. Öhbergin kera oli asettunut Rautalammille samassa tarkoituksessa, kirjeessä vanhemmilleen (20/9 1858) kuvaillut. »Ensin läksimme Hinkkalaan, missä Sanmark ja muut (neljä viipurilaista ylioppilasta) olivat kesää viettäneet. Ihmisiä tapasimme siellä sellaisia, ettei parempia voi itselleen toivoa: kohtelijaita, ystävällisiä ja teeskentelemättömiä. Kaikki talossa oli hollantilaiseen tapaan puhdasta ja huolellisesti järjestettyä. Isäntä puhui mieltymyksellä hänen luonaan asuneista rakkaista herroistaan.» — Myöhemmässä kirjeessään toisen talon isäntää kiittäessään hän lisää: »vaan Hinkkalan vanhuksen veroinen hän ei ole likimainkaan.»
Yhdenikäisen Albert Kukkosen oli Julius Krohn saanut hyväksi ystäväkseen, jonka kanssa käsitysten kävi vierailuilla. Erityisenä ystävänään hänet mainitsee myös Lounasmaa. »Hän jo silloinkin runoja sepitteli ja joutoaikoina uutterasti luki kirjoja ja sanomalehtiä, isällä kun oli jotenkin runsasvarainen kirjasto ja taloon tuli Suometar sekä ainakin kolme muuta sanomalehteä. Yhdessä me haaveilimme suomalaisuuden edistyksestä ja kansamme tulevaisuudesta.»
Sitä vaikutusta, joka ylioppilaista jäi nuoren Albert Kukkosen mieleen, on hän kuvannut runossa »Nuorille oppilaisille, jotka v. 1858 Hinkkalassa kortteeria pitivät», joka usean aikaisemman runon kera on säilynyt Julius Krohnin kokoelmissa. — Heitä, jotka eivät ole menneet herrain huoneisiin, isoisiin ystäviin, hän on oppinut tuntemaan:
Siinä seurassa samassa,
Kun on kulettu yhessä,
Talonpoikien tavalla
Aina puheita puhuttu.
— — —
Vaan olen tuntenut tukulta,
Ett' on aina alhaisuutta,
Eikä yhtään ylpeyttä
Teissä, aivan oppilaiset.
Minä kiitän mielelläni
Alhaisuuttani alati,
Kun olen nähnyt nöyryytenne.
Alhaisuus on arvon juuri,
Joka säädyssä sopiva;
Vaan ylpeys on yksi niistä
Vihattavista vioista,
Joka Aatamin alensi
Alas onnen kukkulalta.
Ylioppilaitten vaikutus näkyy myös hänen runollisen harrastuksensa heräämisessä. Se on Rautalammin talonpoikaisrunouden jatkoa, mutta ulkopuolelle sen piirin kehittynyttä. Sen kehittäjinä ovat olleet toiselta puolen uudempi kirjallinen sivistys toiselta puolen vanhempi kansanruno, joka uudemman sivistyksen edustajain välityksellä kirjallista tietä tuli tunnetuksi ja ymmärretyksi.
Albert Kukkonen on aikoinaan kirjoittanut »Runon teosta» sepitelmän, joka selvästi kuvaa hänen kirjallisia vaikutelmiaan.
Rupeaisinpa runollen,
Läksisinpä laulutyöllen,
Kuin ois oppia otsassa,
Tuntoa tuolla tukan alla
Eli taitoa takana;
Vaan olen aivan oppimaton
Kirjoitusta koittamahan,
Paperille piirtämähän.
— — —
Kuin ois kaunis Kalevala,
Kantelettaret kädessä,
Niissä oppia olisi,
Oivallista ojennusta,
Kaikki kaunista tekoa,
Niissä on runot rustattuna,
Niissä laulut laitettuna,
Sananlaskutkin saneltu,
Kaikki laatunsa mukaiset,
Joka sorttihin sopivat:
llolaulut, surulaulut,
Miesten laulut, naisten laulut,
Vaimojen valituslaulut,
Laulut lapsille hyville,
Laulut päiville pahoille,
Neitosille naitaville,
Kosioillen katsottuna.
Vielä on vanhan Väinämöisen
Loihturunot runsahasti
Kalevalahan koottu,
Joissa on oppi oivallinen,
Kaikki taito tarpeellinen,
Suomen kielellen sopiva
Suomalaisten suosioksi.
— — —
Kiitän vielä viimeseksi
Niiden herrojen hyvyyttä,
Jotka ylös ottelevat,
Vanhat laulut laittelevat,
Kelpo kirjaksi kyhäävät.
Olkoon kiitos kirjoitettu,
Sanottu Savon ukolta,
Teillen taitavat tekiät,
Hyvät herrat Helsingissä,
Että ootten etsinynnä
Suomesta suloiset laulut.
Niinpä saatamme sanoa
Maamme puolelta puhua:
Ei ne herrat helpommasti
Maata, ruualle rupia,
Jotka kaikki kiertelevät,
Laajaa maata matkustavat,
Suomen sukua hakevat.
Suomella on vähän sukua,
Aivan vähä aatelia,
Vielä on Virossa vähäsen,
Venäjällä veikkosia.