"Minä tiedän siitä kaikki, William. Älkäät seisahtuko tarinoimaan.
Laittakaat se valmiiksi".
"Käskynne mukaan, miss Lily", hän vastasi kumartaen ja raapaisten maata jalallansa. Mutta talliin päin astuessaan hän puhui äkäisesti itsekseen: "noh, minkä tähden miss Lily tahtoo ratsastaa juuri tuolla hevosella, kysyn vaan? Ei hän koskaan ennen sitä tehnyt. Ei kukaan, paitsi översti, ole koskaan istunut sen selässä, ja hänellä oli täysi homma välisti sen kanssa. Nuot täysi-rodun hevoset ovat aina pirun sukua! Niinkuin tuo nuori Lollard tuossa, mies on melkein hengen vaarassa joka kerta kuin pitää sukia ja satuloita sitä. Miks'ei hän ota vanhaa Lollard'ia! Kuulet sinä, Lollard, lähdeppäs ulos nyt!"
Puhuessaan hän heitti veistämättömistä puista tehdyn tallin oven auki, jossa hevonen piti asuntoa, ja melkein samassa vankka, tumman-ruskea hevonen lyhyellä, pahankurisella hirnulla hyppäsi kuunvaloon ja, korvat nojaten taaksepäin kaarevalle niskalle, valkoiset hampaat paljaina ja ohuet, veripunaiset sieraimet siirollaan, hyökkäsi palveliaa kohden, joka huutaen: "mitäs nyt! katsoppas sitä! ptruu! näetkös sitä helkkarin konnaa!" nopeasti peräytyi oven taa. Hevonen riensi pari kolme kertaa ympäri vähäisen tallipihan, pysähtyi sitten äkkiä hoitajansa viereen ja kurotti ulos päätänsä kuolaimia saadakseen, väristen joka jäsenessä siitä ylellisestä elinvoimasta, jota ainoastaan puhdasverinen hevonen osottaa. Hän halusi kiihkeästi suitsiin ja satulaan, koska ne tiesivät ruumiin liikuntoa, kilpailua, tilaisuutta näyttää nopeuttansa, jota täysi-rodun hevonen tunnustaa ainoaksi suureksi olemisensa tarkoitukseksi.
Ennenkuin hevonen oli satuloittu, oli Lily pukeunut ratsu-asuunsa, pistänyt revolverin vyöhönsä, niinkuin hän sangen usein teki yksinään ratsastamaan lähtiessään, syönyt nopeisen illallisen, kyhäissyt kokoon muutamia rivejä äidillensä äsken saadun kirjeen kuvertille, jonka hän käski William'in heti viedä hänelle — ja oli valmis lähtemään öiselle ratsastukselle Glenville'en. Hän oli vaan yhden ainoan kerran käynyt siellä poikki maan; mutta hän luuli tietävänsä tien taikka oli ainakin niin tutustunut seutuun yleensä, että hän voi löytää sen.
Tukeva tallipoika piti suurella vastuksella levotonta hevosta suitsista; mutta se hento tyttö, joka kasvot vaaleina ja hampaat yhteen purtuina seisoi puukannolla, kokosi ohjakset käteensä, hyppäsi pelottomasti satulaan, sai jalkansa tiilareihin ja sanoi: "päästäkäät hänet irti!" ilman värähdystäkään äänessään. Mies hellitti suitsista. Hevonen kavahti pystyyn ja polki hetken ilmaa jaloillansa, teki muutamia lujia harppauksia, vakuuttaaksensa itseään vapaudestansa, ja syöksähti sitten, niska oikosena, eteenpäin semmoisella vauhdilla, joka vaati koko sen jalojen esi-isien lukemattomien polvien tulista voimaa. Melkein ilman virkettyä sanaa oli Lily'n asia tullut tutuksi perheen palvelioille; ja kun hän lennähti tietä alaspäin, heleät hiukset hohtaen kuunvalossa, vanha Maggie, nyyhkien ja kyynelsilmin, oli vielä niin täynnänsä ihmettelyä, ettei hän voinut muuta kuin sanoa: —
"Herra siunatkoon häntä! Näyttää siltä, kuin tuo lapsi ei pelkäisi mitään!"
Nuolen nopeudella kiitäen lehtokujaa alaspäin ja kääntyen Glenville'n tielle, Lily kuuli junan vihellyksen, kun se jätti Verdenton'in pysäyspaikan, ja tiesi, että ainoastaan hänen kylmäverisyydestään ja päättäväisyydestään hänen isänsä henki riippui.
XXXVII LUKU.
Kilparatsastus ajan kanssa.
Se oli ehkä hyvä Lily Servosse'n toimen menestykselle, että jonkun aikaa siitä, kuin hän lähti vaaralliselle retkellensä, hänellä oli kylläksi tekemistä pysyäksensä satulassa sekä hevostansa johdattaessaan ja hallitessaan. Nuori Lollard, jonka ottamista vastaan palvelia oli tehnyt niin vakavia muistutuksia, oli lisännyt isänsä kuuluisaan sukupuuhun emänsä Glencoe-suvun erityiset hyvät avut, jolta hän myöskin oli perinyt mustemman karvan ja nuot syntyperäisen hurjuuden jäljet, jotka ovat omituiset Emancipator'in heimolle. Kummaltakin puolelta hänen verensä oli yhtä puhdas, kuin kilpakenttien suurten kuninkaitten, ja mitä me olemme hänen hurjuudekseen nimittäneet, oli pikemmin liiallista elin-voimaa, kuin taipumusta pahantekoon. Se oli tuo täysi-rodun hevosen hiltymätön halu aina tehdä parastansa, joka saatti hänet kaipaamaan kuolaimia ja poskivitjasia, samalla kuin hänen rotunsa syntyperäinen hyvä äly oli houkutellut häntä vähän edukseen käyttämään tallipoikiensa pelkoa. Sillä huolella, johon ainoastaan oikea hevosrakastaja voi panna arvoa, översti Servosse oli valvonut hänen varttumistaan ja kasvatustaan, toivoen oiva omaisuuksien puolesta hänessä saavansa nähdä isän vertaisen, jollei suorastaan voittajaa. Kaiken muun, paitsi luonnon, suhteen oli hän ollut tyytyväinen huolenpitonsa hedelmiin. Ruumiin-rakennuksen, voiman, nopeuden ja kestäväisyyden puolesta tämä hevonen tarjosi kaikki, mitä kaikkein vaativaisinkin voi toivoa. Estääksensä tätä ainoata puutetta, rajua luontoa, varsinaiseksi viaksi muuttumasta, översti oli asettanut järkähtämättömän säännön, ettei kukaan, paitsi hän itse, saisi ratsastaa sillä. Hänen suuri mieltymyksensä tähän varsaan oli saattanut Lily'n, joka oli perinyt isänsä koko rakkauden tähän jaloon eläimeen, hänen välttämättömissä poissa-oloissaan hyvin tarkasti katsomaan lemmikki-hevosen etua. Pari kolme kertaa oli hän ilman pitkiä puheita pannut semmoisia tallirenkejä pois palveluksesta, jotka olivat laiminlyöneet hänen isänsä käskyjä noudattamasta, ja oli aina pitänyt sääntönä joka päivä käydä isänsä tallissa; niin että, vaikkei hän koskaan ollut ratsastanut sillä, hevonen tunsi sekä hänet että hänen äänensä.