Se oli hyvä hänelle, että näin oli laita; sillä, kun hevonen tuulen tuimuudella täytti eteenpäin, hän tunsi, kuinka voimaton hän oli sitä suitsilla pidättämään. Eikä hän sitä yrittänytkään. Ainoastaan kosketellen sen suuta ja tarkasti katsoen tietä sen edessä, ettei mikään äkkinäinen heitähtyminen oikealle tai vasemmalle arvaamatta hämmästyttäisi sitä, hän istui tyvenenä satulassa ja koetti viihdyttää sitä äänellään.
Pää ojennettuna ja suonikas niska suorana se ammahti pitkin maata, kuten näytti, julmassa, vimmatussa kilpailussa iltatuulen kanssa. Poukkailematta tai ponnistamatta, köykäisesti vaan ja tasaisesti, kuin lentävä haukka, ylhäisesti kasvatettu hevonen pyyhkäisi pitkin mannerta. Penikulma, kaksi, kolme penikulmaa oli kuljettu semmoisessa ajassa, joka olisi tuottanut kunniaa hänen esi-isiensä säilyvälle ominaisuudelle, mutta ei hänen vauhtinsa kuitenkaan ollut vähentynyt. Hän lähestyi nyt sitä virtaa, johon Warrington'in ohitse juokseva pieni joki laski. Kun hän riensi tuota pitkää vietosta alaspäin, joka saatti kaalamolle, koetti hänen ratsastajansa turhaan hillitä hänen juoksuansa. Kuolainten pinnistys ei saanut aikaan muuta, kuin että hevonen levottomasti pudisti päätänsä ja luimisti korviansa. Hän jatkoi vaan loistavaa kulkuansa, kunnes hän saapui ihan virran reunalle. Siinä hän pysähtyi, heitti ylös päätänsä kysyväisesti, kun hän vilkaisi kuohuvaa vettä, jota täysikuu valaisi, katsahti taaksepäin ratsastajansa puoleen ja, saatuaan häneltä kehoittavan sanan, astui uljaasti veteen, viskellen joka askeleella hopeista pärskettä ympärillensä. Lily ei laiminlyönyt tätä tilaisuutta rakentaa likempää ystävyyttä ratsunsa kanssa. Hän taputti hänen niskaansa, kiitti häntä ylenmäärin ja käytti tilaisuutta ohjataksensa häntä, kun hän oli vuoksen syvimmässä kohdassa, kääntäen häntä sinne tänne paljon enemmän kuin oli tarpeellista, ainoastaan totuttaakseen häntä tahtoansa tottelemaan.
Tultuansa toiselle rannalle olisi hän tahtonut melkein heti ruveta jälleen nelistämään; mutta Lily vaati häntä käyden astumaan mäen kukkulalle. Yö alkoi tähän aikaan käydä kylmäksi. Kun tuuli koski häneen kunnaan huipulla, hän muisti, että hän oli heittänyt ympärillensä päähineellä varustetun vedenpitävän viitan. Hän seisautti hevosensa ja, otettuaan hattunsa päästään, kokosi pitkät hiuksensa tukkuun, pani sen päähineesen, jonka hän veti päänsä yli, ja painoi hattunsa sen päälle; sitten hän keräsi ohjakset käteensä ja he jatkoivat matkaansa niillä pitkillä askelilla ja sillä vakavalla kululla, joka on omituinen ylhäisesti kasvatetulle hevoselle, kun hän kokonaan työhönsä taistuu. Pari kolme kertaa tyttö kiinnitti ohjaksia tarkastaaksensa tientunnuksia ja päättääkseen, mitä suuntaa oli mentävä. Toisinaan matka kävi keskeltä saloa, ja häntä säikähytti huuhkan ääni; toisinaan ruohoisten alhojen halki, ja puoli-villit karjut, kavahtaen pesistänsä, pelottivat häntä hetkeksi. Kuu loi kummallisia varjoja hänen ympärillensä; mutta yhä hän pyrki eteenpäin, tuo ainoa ajatus mielessään, että hänen isänsä henki oli vaaran kaupalla ja että hän yksin voi pelastaa hänet. Hän oli kirjoittanut äidillensä, että tämä lähtisi takaisin Verdenton'iin ja telegrafeeraisi isälle; mutta ei hän pannut mitään toivoa siihen. Kuinka hän vapisi joka tienhaarassa tuolla jylseällä ja huonosti viitotulla maantiellä, peläten, että hän poikkeisi oikealle, missä hänen olisi pitänyt poiketa vasemmalle, ja sillä tapaa kadottaisi kalliita, arvaamattoman kalliita hetkiä! Kuinka hänen sydämensä sykki ilosta, kun hän tuli johonkuhun tuttuun paikkaan! Ja koko tämän ajan hänen sydämensä oli täynnä riehuvaa rukousta. Välisti se pulppusi hänen huultensa yli hellissä, katkonaisissa sanoissa.
"Isä! Isä, rakas isä!" hän huusi kirkkaalle, hiljaiselle yölle, joka vallitsi ylt'ympäri; ja silloin kyyneleet puhkesivat värisevien silmäluomien alta ja juoksivat virtoina hänen kauniita poskiansa alaspäin. Hän pusersi kättänsä sydäntänsä kohden, kun hänestä näytti, niinkuin joku punaisemman valon säde olisi leimahtanut pohjoisen taivaan poikki, ja hän ajatteli sitä kauheata tulipaloa, joka raivoisi ja hohtaisi samalla ilmanrannalla, jos hän ei kerkeisi oikeaan aikaan tuomaan vaaran varoitusta. Kuinka hänen sydämensä tykki kiitollisuudesta, kun hän nelisten ratsasti pitkin yhtä jättiläis-tammien puistoa eräässä tienhaarassa, jossa hän muisti jonakuna päivänä pysähtyneensä isänsä kanssa! Isä oli kertonut hänelle, että siinä oltiin puoli-matkassa Glenville'sta Warrington'iin. Hän oli juottanut heidän hevosiansa siellä; ja Lily muisti jokaisen sanan siitä hauskasta leikkipuheesta, jota isä piti hänen kanssaan heidän kotiin ratsastaessaan. Oliko kukaan koskaan ennen ollut niin rakas, niin hellä isä! Kyyneleet tulivat taas; mutta hän pakoitti niitä takaisin puoli-ehdottomalla naurulla: "ei nyt, ei nyt!" hän lausui. "Ei; eikä ollenkaan. Ne eivät saa ollenkaan tulla; sillä minä tahdon pelastaa hänet. Oi Jumala, auta minua! Minä olen vaan heikko tyttö. Miksi tuo kirje tuli niin myöhään? Mutta minä tahdon pelastaa hänet! Auta minua, taivas! — johdata ja auta!"
Hän katsoi kelloansa, kun hän tuli esiin tammien varjosta, ja, pitäessään taulua ylös kuunvaloa vastaan, päästi ilonhuudon. Se oli juuri yli yhdeksän. Hänellä oli vielä tunti, ja puoli matkaa oli kuljettu puolessa tätä aikaa. Hän ei ensinkään pelännyt hevosensa puolesta. Pyrkien nyt eteenpäin sitä notkuvaa laukkaa, johon se rupesi milloin hyvänsä tien luonto taikka ratsastajan mieli sitä vaati, se ei näyttänyt mitään väsymyksen merkkiä. Kun se heitti päänsä puolelle taikka toiselle, ikäänkuin kysyäkseen, saisiko se yhä painaa eteenpäin, Lily näki sen mustien silmien säihkyvän perin tottuneen kilvanjuoksian tulta. Sen ohuet sieraimet olivat siirollaan; mutta hengitys oli säännöllinen ja täysi. Lily ei ollut edes kiireessään ja pelossaan unhottanut isän antamia opetuksia; vaan niin pian, kuin hän pystyi ohjaamaan hevostansa, oli hän pidättänyt sitä ja pakoittanut sitä säästämään voimiansa. Hänen mielensä reipastui näitä havaitessaan. Hän myöskin lauloi kappaleen riemulaulua, kun Lollard samosi keskeltä korkeata kuusikkoa, valkoinen hietavaippa levitettynä jalkojen alle. Kuusien haju tunki hänen sieraimiinsa ja sen kanssa pyhäsavun muisto ja tämä johdatti hänen mieleensä hänen lapsuutensa hymnit. Idän Tähti, Betlehemin Lapsi, Suuri Vapahtaja — kaikki vierivät hänen hurmautuneen näkönsä ohitse; ja sitten tuli tuo arvaamattoman kallis lupaus: "minä en hylkää sinua enkä jätä".
Eteenpäin, yhä eteenpäin urhea hevonen kantoi häntä uupumattomilla jäsenillään. Puoli jälellä olevaa taivalta on nyt suoritettu, ja hän saapuu yhteen paikkaan, jossa tie haaraantuu, ei yhtäälle, vaan neljäänne. Se oli keskellä tasaista vanhaa ketoa, joka nyt oli peitetty tiheällä näreiköllä. Tuuheain, vehreäin puitten välitse käy valkoisia polkuja, jotka pyrkivät kaikille suunnille ja joilla ei ole mitään muuta nähtävää eroitusta, kuin niitten yli lankeavien varjojen tiheys tai lukuisuus. Hän koettaa ajatella, mikä näistä monesta risteilevästä tiestä johdattaa hänet määräpaikkaansa. Hän koettaa tuota ja sitten tätä muutamia askelia, tutkii tähtiä voidaksensa päättää, missä päin Glenville sijaitsee, ja on melkein jo valinnut ensimmäisen oikealla kädellä, kun hän kuulee äänen, joka muuttaa veren jääksi hänen suonissaan.
Kimeä vihellys soi vasemmalta — kerta, kahdesti, kolmasti — ja sitten siihen vastataan etupuoliselta tieltä. Siinä on kaksi muutakin tietä. Oi Jumala! jospa hän vaan tietäisi, kumpaako mennä! Hän tuntee varsin hyvin näitten signaalien tarkoituksen. Hän on kuullut ne ennen. Naamioitetut kavaljeerit lähenevät häntä joka taholta; ja ikäänkuin kivettyneenä hän istuu hevosellansa kirkkaassa kuutamassa eikä voi valita.
Hän ei ajattele itseään. Hän ei pelkää omasta puolestansa; mutta häntä on valloittanut kauhea, hervaiseva tunto, että hän on hukassa, ettei hän tiedä, mikä tie vie niitten luo, joita hän tahtoo pelastaa; ja samaan aikaan tulee se varma vakuutus, että erehdys olisi onnettomuus. Hänellä on nyt ainoastaan kaksi tietä valittavana, koska hän on kuullut nuot turmiolliset signaalit vasemmalta ja etupuolelta; mutta kuinka paljon riippuu tästä vaalista! "Se on varmaan tämä", hän sanoo itsellensä; ja sitä sanoessaan tulee tuo mieltä vääntävä vakuutus: "ei, ei, se on tuo toinen!" Hän kuulee hevoskavioin kapsetta etupuoliselta tieltä, vasemmalta ja nyt myöskin siltä, joka kääntyy suoraan oikealle. Toiselta toiselle vihellys soi — räikeät, lyhyet signaalit. Sydän kuolee hänen rinnassaan. Hän on pysähtynyt suoraan vihollisen kokouspaikkaan. He ovat kaikki hänen ympärillänsä. Yritys nyt ratsastaa tietä taikka toista on selvä syökseminen perikatoon.
Hän heräsi huumauksestaan, kun ensimäinen ratsumies tuli näkyviin, ja kiitti Jumalaa mustasta hevosestaan ja värittömästä puvustaan. Hän käytäytti nuoren Lollard'in niitten sakeain näreitten keskelle, jotka kasvoivat noitten molempien teitten välillä, joista hän tiesi täytyvänsä valita, käänsi päänsä taaksepäin tienristiä kohden, veti revolverinsa, nojasi hevosen niskaa vastaan ja tirkisteli ylitsensä riippuvien oksien välitse. Hän taputti hevosensa päätä ja kehoitti sitä kuiskaamalla pysymään hiljallensa.
Tuskin hän oli asettunut piiloon, ennen kuin tuo aukea ala risteilevien teitten ympärillä oli vireä valepukuisista ratsumiehistä. Hän saatti vilaukselta nähdä heidän haamunsa, kun hän katseli versastuvien lehvien lomitse. Kolme miestä saapui sille tielle, joka juoksi oikealle siitä paikasta, jossa hän seisoi. He olivat tuskin viisi askelta siitä kohdasta, jossa hän, huohottaen, mutta päättäväisenä, makasi hevosellaan, joka ei liikuttanut jäntärettäkään. Kerran se oli hirnunut, ennenkuin he tulivat niin likelle; mutta siellä oli niin paljon hirnuvia ja korskuvia hevosia, ettei kukaan ollut pitänyt siitä vaaria. Hän muisti pienen pullon, jonka Maggie oli pannut hänen plakkariinsa. Siinä oli whiskey'ta.[98] Hän pisti revolverin vyöhönsä, veti esiin pullon, avasi sen, kaatoi vähän sen sisällöstä käteensä, ja, nojauten eteenpäin, hieroi sillä hevosen turpaa. Sen ei tehnyt enää mieli hirnua.