"Tänään — nyt!"
"Millä tavalla?"
"Minä menen alas kadulle ja julkaisen niin paljon, kuin hyvin voin, tästä hyökkäysretkestä, ja koetan kiittää tuon nuoren ladyn urhoollisuutta noin puoleksi siitä, mitä se ansaitsee. Jumala siunatkoon häntä! Minä tahtoisin suudella sitä paikkaa, johon hän on asettanut jalkansa, juuri osottaakseni, kuinka suuressa arvossa minä pidän häntä!"
"Luuletko todella, että sinun on parempi uskaltaa semmoista menetystä?
Se voi olla sangen vaarallinen toimi", arveli Gurney.
"Juuri paras syy kaikista, miksi John Burleson ryhtyy asiaan. Jonkun täytyy tehdä se eikä sinun sopisi olla ensimmäinen. Ei tule usein tilaisuutta palvella ystäväänsä ja samalla haavaa tehdä isänmaallista velvollisuutta. Itse teossa kaikki jo on tunnettu. Liikkeellä olevat huhut ja arvoitukset eivät eroa, kuin hiuskarvan verran, todellisuudesta. Saattaa yhtä hyvin saavuttaa jotakin etua sillä, kuin ei. Minä vien nuorelle ladylle hänen hattunsa" —
"Anna minun tehdä se, jos suvaitset", lausui Gurney kiihkeästi.
"Aivan mielelläni, jos vaan luulet voivasi kestää tulta".
* * * * *
Alas kadulle meni siis John Burleson. Ensimmäinen mies, jonka hän kohtasi astuessaan hotellin portaita alas, oli tuomari Denton. Sydämellisesti ojentaen kättänsä, hän sanoi äänellä, jota kaikkien sopi kuulla: —
"Tuomari, minua hävettää sanoa, että olin tuossa pirullisessa toimessa eilen illalla. Minä en tietänyt, mimmoinen se oli, ennenkuin tulimme Tienristeykseen, eikä liioin kukaan muukaan meistä, paitsi komentajat. Se ei kuitenkaan muuttanut mitään. Me olimme siellä sitä varten, enkä epäile ollenkaan, että olisimme sen suorittaneetkin, jollei miss Lily Servosse olisi tullut. Hän ansaitsee muistopatsaan, tuomari. Minä en voi tuoda esiin mitään puollustuksekseni. Minä en ole mikään lapsi eikä minua oltu petetty. Milloin hyvänsä vaaditte, olen valmis tunnustamaan itseni syylliseksi kaikkiin, mitä olen tehnyt. Kaikissa tapauksissa tämä on viimeinen hyökkäysretki, johon minä otan osaa, ja viimeinen, joka tehdään, jos minä voin sitä estää".