"No", lausui tuomari, "tämä on tehtävä tyystisti punniten ja järjestyksessä. Te muistatte varoitukseni. — Översti Servosse, ottakaat kynä, jos suvaitsette, ja kirjoittakaat paperille kaikki, mitä Mr. Kirkwood sanoo. — Tehkäät hyvin ja sulkekaat ovi, Mr. Eyebright, ettei kukaan keskeytä meitä".
Eyebright teki, niinkuin käskettiin. Servosse asettui pöydän ääreen, kirjoitusneuvot edessä; ja tuomari jatkoi: —
"Nyt, Mr. Kirkwood, tahdomme kuulla kaikki, mitä teillä on kerrottavaa. Puhukaat verkalleen, että sitä sopii paperille panna. Tapa ja aika olkoot omassa vallassanne".
"Hyvä", lausui Kirkwood, "arvatakseni tahdotte kuulla kaikki. Minä harjoitin lukemisia täällä Verdenton'issa vuonna 18—. Minä kuuluin Klan'iin — niinkuin melkein kaikki pojat koulussa. Minä palvelin leirissä n:o 4, joka miltei kaiken ajan kokoontui Martins'issa. Sheriffi, översti Abert, oli jäsen ja yksi päälliköitämme. Luullakseni hän oli, mitä he sanovat Eteläiseksi komentajaksi. Setäni oli myöskin yksi johtajista. Me pantiin kaikki vannomaan kuuliaisuutta käskyihin. Vala oli kovin ankara, ja meitä vannotettiin kaikkia tappamaan jokainen, joka ei totellut taikka joka ilmoitti jonkun laitoksen salaisuuden. Minä olin Mr. Hoyt'in koulussa — olin ollut siinä toista vuotta: minä valmistin itseäni silloin papiksi. Minä olin ottanut osaa pariin kolmeen hyökkäysretkeen, jossa ihmisiä ruoskittiin, enkä koskaan juuri pitänyt sitä minään: totta puhuen se tuntui minusta oikein hyvältäkin tepposelta, kun yöllä ratsasti ympäri valepuvussa peloittamassa niggereitä ja välisti valkoistakin väkeä. Minä en paljon ajatellut, oliko se oikein vai ei. Löytyi kosolta vanhoja miehiä, jotka ratkaisivat kaikki semmoiset kysymykset, vieläpä miehiä, joista aina olin tottunut ajattelemaan hyvää: minä arvelin siis, että kaikki oli oikein".
"Eräänä päivänä setäni tuli kaupunkiin ja toi hevoseni. Hän pani sen Mr. Crather'in talliin. Sitten hän tuli luokseni ja ilmoitti minulle, että leiri n:o 4 oli saanut käskyn Rockford'in leiriltä käydä hyökkäysretkellä Verdenton'issa. Te tiedätte, että heidän on tapa tehdä niin. Tuskin koskaan mikään leiri panee oman päätöksensä toimeen. He lähettävät sen jollekin muulle leirille taikka kolmelle, neljälle muulle; ja päätöksen saaneet leirit valitsevat miehiä sen toimeenpanoa varten. Hän sanoi, että meidän leirimme oli määrä lähettää joukko, joka yhtyisi toiseen joukkoon leiristä n:o 9 tienhaarassa likellä Widow Forsters'ia; ja minä olin käsketty kohtaamaan heitä ja toimimaan heidän oppaanansa, koska hyvin tunsin Verdenton'in lähiseudut. Hän kysyi minulta, tiesinkö, missä noin puolikymmentä valkoista miestä ja melkein sama verta johtavia niggereitä asui. Minä sanoin tietäväni. Hän sanoi, että valepukuni oli satulalaukussa hevosen selässä. Minun tuli yhtyä retkikuntaan juuri Widow Forsters'in ylipuolella kello yhdeksän".
"Minä luulin, että kaikki oli hyvin; ja, kun aika tuli, ratsastin Widow Forsters'ille ja yhdyin väkeemme. Sangen pian sen jälkeen tuli joukko leiristä n:o 9. Tämän leirin Itäinen komentaja oli heidän parissaan ja rupesi päälliköksemme. Hänen nimensä on Watson. Hän on vielä tässä maakunnassa. Me menimme erääsen vanhaan kuusistoon vastapäätä Widow Forsters'ia ja panimme valepukumme yllemme. Me olimme siihen saakka olleet omissa vaatteissamme".
"Silloin Watson ryhtyi komentoon ja järjesti retken hyvin tarkasti. Hän kysyi minulta, tunsinko Jerry Hunt'in talon. Minä sanoin tuntevani. Hän sanoi, että tämä oli se mies, jota he tarvitsivat. Sitten hän ilmoitti, että heille oli tullut käsky Rockford'in leiriltä kovimmalla rangaistuksella (tämä tarkoitti aina tappamista) etsiä Jerry Hunt'ia, mutta ei oltu määrätty, millä tavalla: hän jätti siis sen asian leirin ratkaistavaksi. Äänestettiin, että se tapahtuisi hirttämisen kautta. Minä en luule, että kukaan äänesti sitä vastaan".
"Sitten me lähdimme liikkeelle. Minä ratsastin Mr. Watson'in vieressä etupäässä. Kun lähestyimme mustaa kylää länsipuolella kaupunkia, asetettiin hänen käskystään vartioita joka kulmaan sekä pantiin muutamia patrulleja ratsastamaan katuja ylös ja alas keskeyttämistä estääksensä. Heillä oli käsky ampua jokainen, joka nostaisi melua taikka vähänkin sekaantuisi heidän tehtäväänsä. Sitten menimme Jerry Hunt'in taloon; ja Mr. Watson koetti ovea, eikä se ollut edes lukittu. Hän avasi sen ja luuli ensiksi, ettei siellä ollut ketään. Silloin me astuimme sisään; ja Watson sytytti tulitikun, ja siellä setä Jerry makasi vuoteellansa, nukkuen yhtä tyvenesti ja rauhallisesti kuin lapsi. Me herätimme hänet, otimme sänkynuoran sängystä ja sidoimme hänet sen hevosen selkään, joka oli lähinnä sitä hevosta, jolla minä ratsastin. Hän ei virkkanut sen jälkeen, kuin herätimme hänet, mitään muuta kuin: 'Herra Jesus armahtakoon!' 'Isä, anna heille anteeksi!' ja 'Tule, Herra Jesus, tule pian!' Minä en ainakaan eroittanut mitään muuta. Hän rukoili koko matkan kaupunkiin eikä tehnyt mitään vastarintaa".
"Kun saavuimme sinne, he ratsastivat oikeuston-kartanon lähellä kasvavien puitten luo. Minun oli ollut hyvin paha olla koko matka; ja kun he pysähtyivät ja rupesivat valmistuksia tekemään, minä ratsastin pois oikeuston-kartanoa päin, ettei minun tarvitsisi nähdä mitään enempää".
Hän vaikeni äkkiä. "No, näittekö mitään muuta?"