Hullun yritys: Amerikalainen historiallinen romani

by Albion Winegar Tourgée

XL LUKU.

"Valkeus paistaa pimeydessä".

Niin aika kului; ja kaksitoista vuotta siitä päivästä, jolloin Lee antautui Appomattox'in omenapuun alla, tapahtui toinen antauminen, ja viimeinen niistä hallituksista, jotka järjestettiin Uudestaan rakentamisen suunnitelman mukaan, joutui niitten käsiin, jotka olivat alottaneet ja jatkaneet sotaa Kansakuntaa vastaan; jotka olivat julkisesti vastustaneet Uudestaan rakentamisen aatetta, olivat itsepintaisesti kieltäneet sen laillisuutta taikka sen lupausten sitovaa luontoa ja viimein salaisella, säännöllisellä väkivallalla kukistaneet ja voimattomaksi saattaneet sen aineksen, josta se kannatuksen puolesta oli riippunut. Tosin kyllä tämän aikakauden lait ulkomuodolta ja kirjaimenmukaisesti jäivät eloon: hengen ja sisällön puolesta ne olivat kuolleet. Kuitenkin kansakunta katsoi päälle ilman kummastusta taikka levottomuutta ja osotti korkeimman toimeenpanevan virkamiehensä kautta jotakin enempää, kuin vaan äänetöntä suostumusta seuraukseen.

Että näillä hallituksilla olisi huono menestys, ei ollut mikään outo asia Hullulle. Hän oli arvannut ja ennustanut sitä alusta alkaen. Hän oli aina uskonut, että ne jo ennen syntyänsä olivat saastutetut turmiollisen taudin siemenillä. Hän oli odottanut niitten häviämistä. Niitten hajoaminen ja uuden aseman ottaminen päähallituksen suhteen olisi tuskin kummastuttanut häntä. Hän oli valmis tunnustamaan, että on varsin vähän toivoa siitä, että enemmistöjen hallinto, kun heikot, oppimattomat ja köyhät muodostavat näitä enemmistöjä, menestyy. Hän oli valmis jättämään sillensä kaikki, mikä oli syynä käytöllisen uudestaan rakentamisen huonoon menestykseen, ja tahtoi mielellään nähdä ne askelet, jotka otettiin erehdyksessä, peräytettyinä. Kuitenkin häntä kauan aikaa hämmästytti, kun hän huomasi, kuinka perinpohjaisesti tappelutanteren tekemä päätös oli kumottu.

Silloin hän rupesi tutkimaan asiaa enemmän sen kokonaisuudessa ja havaitsi, että yksityis-seikat olivat tähän saakka sokaisseet häntä. Esine, jota hän katseli, oli ollut liian likellä hänen silmänsä verkkokalvoa voidaksensa selvästi siihen kuvautua. Hän katseli uudestaan tapausten juoksua ante bellum ajoista asti; ja mitä hän näki, oli tämä: —

Ensiksi, kansa, ylpeä, urhoollinen ja itsekiitokseen mieltynyt, yhdistettynä varsinaiseen liittoon semmoisen kansan kanssa, joka oli vähemmän loistava, mutta enemmän vauras, vähemmän kerskaavainen, mutta enemmän luja-aikeinen, vähemmän omaa puoltansa pitävä, mutta enemmän ahkera. Tässä liitossa edellinen oli hallinnut, siksi kuin vallan oikeus näytti melkein syntyperäiseltä; ja lopullisesti, kun herätetty enemmistö ehkäisi heidän tahtoansa, he, totisesti pitäen itseänsä kärsimättömän sorron alaisena, riensivät aseisin ja taistelivat ihmeteltävällä miehuudella ja sitkeydellä saadaksensa oikeutta purkaa sitä sopimusta, joka sitoi heidät noihin toisiin. Kun tämä ei onnistunut, he joutuivat voittajan valtaan, johon he alistuivat vihaisesti, mutta äänettömästi, ei sen vuoksi, että he katsoivat sitä oikeaksi, ei sen vuoksi, että joku velvollisuuden tunto taikka kunnian vaatimus olisi pakoittanut heitä siihen, vaan yksinkertaisesti taipuen, koska heidät oli voitettu ja heidän täytymällä täytyi antautua.

Toiseksi, niitten ehtojen joukossa, jotka määrättiin tälle voitetulle kansalle, oli yksi, joka vaati, että äsken orjamainen, heidän keskellään elävä rotu — joka täytymyksestä oli ei ainoastaan orjamainen, vaan myöskin köyhä ja taitamaton — päästettäisiin samaan osaan ja ääneen hallituksessa, kuin he itse. Tätä rotua he totisesti ja hartaasti katsoivat syntyperältänsä ja sanomattoman suuressa määrässä huonommaksi ja alhaisemmaksi, että yksin sen rotu-nimikin oli muuttunut joksikin halveksimisen ja ylenkatseen sanaksi. Heidän alistumisensa hetkeen saakka eivät he eikä koko kansakuntakaan olleet katsoneet tätä huonompaa rotua mahdolliseksi omistamaan mitään syntyperäisiä oikeuksia. Laki oli pitänyt heitä pelkkänä irtanaisena tavarana; ja kansassa oli tullut sananparreksi, "ettei heillä ollut mitään oikeuksia, joita valkoisten miesten tarvitsi arvossa pitää". Tämän rodun mielivaltainen ostaminen, myyminen, työhönkäyttäminen, ruoskiminen, silpominen oli ikivanhoista ajoista asti ollut semmoinen oikeus, jota vasta-alistettu kansa oli vaatinut itselleen ja harjottanut ja joka oli myönnetty ja sallittu heille heidän edellisessä liitossaan voittajiensa kanssa. Että tämä huonompi rotu oli Jumalalta luotu ja määrätty valkoisten kanssa-ihmistensä alamaisiksi ja käskyläisiksi, oli myöskin ollut osa heidän uskonnostaan ja sitä oli opetettu heidän saarnastuoleistaan yhteydessä muitten totuuksien kanssa, joita he pitivät pyhinä, niin että jokaista yritystä muuttaa heidän keskinäistä suhdettansa katsottiin jumalallisen tahdon kumoamiseksi.

Kolmanneksi, että kun näin huonompana pidetty rotu, joka oli merkitty erinäisellä, jo itsestään häpeän ja häväistyksen tunnukseksi käyneellä värillä, vallan puolesta kohotettiin samaan asemaan kuin se kansa, joka vielä äsken oli hallinnut koko valtiota ja sitten neljä vuotta äärettömästi kärsinyt, vuodattanut verta ja raskaasti työskennellyt saadaksensa oikeutta pitää heitä orjuudessa, jonka oikeuden he arvelivat hallituksessa olevien liittolaistensa saattaneen vaaran kaupalle, että siis, kun niin tehtiin, se varsin luonnollisesti erittäin suututti ja nöyryytti voitettua kansaa. He katsoivat sitä iskuksi vasten kasvojaan, joka annettiin pelkästä voiman ylellisyydestä ja ainoastaan koston vuoksi. He pitivät sitä toimena, joka tavoitti ja tarkoitti heidän nöyryyttämistään ja alentamistaan yksinkertaisesti sen tähden, että he olivat joutuneet tappiolle siinä aseitten ratkaisussa, johon olivat vedonneet. Heidän mielestään sillä tapaa mielivaltaisesti ja tarpeettomasti loukattiin urhoollista ja onnetonta vastustajaa, ja heidän vihansa kyti kuumana semmoista vainoajaa vastaan, joka saatti tehdä niin kurjan pahansuonnin työn.

Kuitenkin he tämän pakon alle tultuaan näyttivät auttamattomilta. He olivat voitetut, muserretut, hajotetut. Vetoaminen aseisin oli turha. Se valta, joka ihan äsken oli pakoittanut heidät antaumaan, oli vaan lujempi ja tukevampi kuin ennen taistelon alkua. Sen armeijat olivat melkoisena voimana levitetyt valloitetun alan yli, ja ne, joita oli päästetty palveluksesta, eivät tarvinneet muuta, kuin torven toitotusta, jälleen riveihin kokoontuakseen, sillä välin kuin alistetun kansan sotajoukot olivat toivottomasti hälvennetyt ja hervaantuneet, heidän sotavaransa hukutetut ja voima ja tilaisuus järjestyä ja yhdistyä saavuttamattomissa.

Semmoinen oli kuitenkin tämän kansan kukistamaton henki, että he vaan ylenkatseella ajattelivat mukaantumista eli suostumista siihen, mitä he katsoivat sorroksi. Verrattomalla rohkeudella he syyttivät näitä asiain entiselleen saattamisen ehtoja vääriksi ja kunniattomiksi ja lausuivat suoraan, että he aikoivat totella ja noudattaa niitä lakeja ja päätöksiä, jotka sen johdosta olivat säädetyt ja tehdyt, ainoastaan, jos heidän oli ihan mahdoton välttää sitä — mutta ei muutoin. He ilmoittivat täydellisesti ja rehellisesti, että he jokaisella mahdollisella tavalla vastustaisivat, kiertäisivät, mitättömäksi saattaisivat ja hävittäisivät näitä lakeja ja sitä työtä, joka oli tehty niitten alla, kun vaan tilaisuus siihen tarjoutuisi. Se oli julkisesti ja suoraan lausuttu uhkaus; ja tämän uhkauksen täyttämiseksi pantattiin semmoisen kansan kunnia, joka piti vielä tarkempaa huolta yhteisistä kuin yksityisistä oikeuksistaan, jota tappio suututti ja jonkunlainen tavattoman ja anteeksi antamattoman vääryyden ja sorron tunto kiihoitti.