"Oh! kyllä hän sen kannan voittaa".
"Joku muu ehkä sen tekisi; mutta hän ei. Minua melkein pahoittaa, että vastustimme häntä. Näyttää siltä kuin armollinen ladymme, saatuaan tiedon siitä, olisi ruvennut arvokkaaksi eikä tahtonut kuulla sanaakaan enää asiasta".
"Et suinkaan sitä tarkoita!" mies huudahti kummastuneena: "Totta tosiaan, minä ihmettelen hänen ylpeyttänsä. Hänessä on epäilemättä hyvää verta. Se opettaa meidän nuoren veitikkamme halveksimaan vanhempiensa tahtoa. Minä en koskaan luullut, että joutuisin ajattelemaan niin hyvää tytöstä. Siitä päättäen, mitä olen kuullut hänestä, hän lienee karkea, reipas maatyttö, — sopiva vaikka miksi, paitsi Melville'n vaimoksi!"
"Minä luulen niin", myönsi äiti huoaten.
XLV LUKU.
Ylpeys ylpeyden voittajana.
Tuon vaarallisen öisen ratsastuksen jälkeen Nuori Lollard oli tullut erittäin ja yksistään Lily Servosse'n omaksi. Kiitolliseksi muistoksi tuosta sankariteosta käsky annettiin Warrington'issa, ettei kukaan muu saisi ratsastaa tällä huolellisesti kasvatetulla hevosella, paitsi sen nuori emäntä taikka se, jolle hän antoi nimenomaisen luvan sitä tehdä. Kun isän yhteiskunnalliset toimet ja tehtävät vähenivät, ruvettiin vanhan tavan mukaan jälleen ratsastamaan siellä täällä maaseudun teillä — isä ja tytär muuttuen eroamattomiksi kumppaneiksi, mutta äiti lisääntyneitten taloudellisten huolten tähden harvoin seuraten heitä. Välisti tytär kuitenkin lähti yksinään.
Jossakin tämmöisessä tilaisuudessa, ei kauan aikaa edellisessä luvussa esiteltyjen tapausten jälkeen, Lily eräänä päivänä yhtäkkiä tapasi kahlekunnan koiria, jotka vereksiltä jäljiltä ajoivat jotakin otusta matalassa metsässä vasemmalla puolella hänen kulkemaansa tietä. Tämä ei suinkaan ollut mikään harvinainen seikka näillä tienoilla; ja vaikkei hän itse koskaan ollut ottanut osaa mihinkään metsästykseen, hän kuitenkin oli niin usein kuunnellut kertomuksia niistä ja huomannut, kuinka suuresti ne hänen isäänsä kiihdyttivät ja ihastuttivat ne harvat kerrat, jolloin hän tiesi hänen niihin ryhtyneen, että hänen suonensa tykkivät nopeammin, kun metsästys kääntyi tietä kohden ja kävi kiivaammaksi ja tulisemmaksi ja hälinä joka silmänräpäyksessä kasvoi kovemmaksi ja hurjemmaksi.
Nuorella Lollard'illa oli muutamia kertoja ratsastettu ajometsästyksessä, eikä se ollut unhottanut semmoisen kummallista kiihkoa. Kuullessansa, kuinka metsästäjät nyt joutuin lähestyivät, se pysähtyi ja seisoi niinkuin kuvapatsas, jollei ota lukuun sitä vävähyttävää iloa, joka kävi hänen ruumiinsa läpi joka kerta, kuin tuo meluava soitto uudestaan kajahti, hänen väriseviä korviansa, siirotettuja sieraimiaan ja pitkää, syvää hengitystänsä. Lily tiesi, ettei se kauaksi jäisi tähän asemaan; ja vaikka hän olikin perin peloton hevosnainen, häntä ei kuitenkaan erittäin huvittanut se ajatus, että hänen ratsunsa karkaisi pois matala-oksaisen, toiskasvuisen metsän poikki koirien perään. Hän kovasti epäili, pystyisikö hän hallitsemaan sitä. Puoleksi nauraen hän ajatteli sitä surkeata, ryysyistä tilaa, johon hän pian joutuisi, jollei tämä häneltä onnistuisi. Hän näki, kuinka ulkonevat oksat sieppasivat pois hänen sievän hattunsa, kuinka hänen häilyvä ratsuhameensa hakaroitsi kiinni okaisin ja orjantappuroihin, ja ehkä joku hänen liehuvista kiharoistaan tarttui johonkin puuhun, niinkuin Absalom'in. Ei hän kuitenkaan kertaakaan ajatellut satulastaan astumista. Hän terästi mieltänsä kaikkea vastaan, mikä voisi tapahtua, ja päätti, että, jollei hän hyvin tietäisi voivansa pidättää ratsuaan, hän antaisi sen mennä menoansa pikemmin, kuin sallisi sen luulla, että se pystyi tekemään toisin, kuin hän tahtoi. Kukaties hän ei ollutkaan niin peräti haluton koettamaan yhtä tuommoista syöksyä vesakkoon, joista hän oli kuullut niin usein kerrottavan ja joissa ei harjaantunut hevonen tarvitse mitään ohjausta; joissa todellakaan ei voi yrittääkään sitä neuvomaan, koska se vaistomaisella varmuudella juoksee metsän sopivimpien aukkojen halki. Hän taputti ratsunsa kohotettua kaulaa ja puhutteli sitä varsin viihdyttävällä äänellä, kun metsästys tuli yhä lähemmäksi. Yhtäkkiä ja kun hän juuri odotti saavansa nähdä koirien täyttävän viidakosta tien puolelle, ne tekivät äkillisen käännöksen vasemmalle ja kiitivät pois pitkin pientä harjannetta, joka kävi melkein rinnakkain tien kanssa. Silloin hän laski hevosensa valloilleen, ja se lennähti eteenpäin komeimmassa kulussaan melkein metsästäjien rinnalla silmällä ja korvalla tyystisti tarkaten jokaista osotusta koirien läsnä-olosta.
Se harjanne, jota myöten metsästys kävi, kulki melkein keskivälillä sitä tietä, jolla Lily oli, ja jotakin toista, johon tämä saatti melkein puolen penikulman päässä siitä paikasta, johon Lily oli pysähtynyt. Juuri ennenkuin tultiin tälle tielle, maa vietti jyrkästi sitä päin, kävi aukeammaksi ja lautui tien toisella puolella laajaksi laaksoksi, ulottuen jollekin joelle, joka oli reunustettu tuuheilla pajupensailla ja sieltä täältä tiploitettu tiheällä kaislikolla. Tätä suojaa ajettu otus ilmeisesti pyrki saavuttamaan.