Lily tunsi koko metsämiehen hurjan innon kuohuvan rinnassaan, kun Nuori Lollard syöksähti pitkin hiukan aaltoilevaa tietä, vieläpä pari kolme kertaa huomasi itsensä kehoittavan sitä, kun hän luuli, että otus oli päässyt varttamaan. Lähestyessään teitten yhtymäpaikkaa hän kuuli korkean halloon toiselta tieltä, ja, silmänräpäys sen jälkeen, nähden, kuinka otus nopeasti luikersi jonkun viidakon aukon poikki, hän vastasi kimeällä äänellä, niinkuin isä oli opettanut häntä. Tuskin seitsemänkymmentä kyynärää otuksen takaa tuli koirajoukko; ja kun otus huipahti tien poikki tuolle aukealle alalle, joka johdatti alas joelle, ne remahtivat kovempaan ja rajumpaan kööriin ja sitten, niska niskan vieressä, lyhyellä maltittomalla haukunnalla, suonikkaat, lainehtivat selät samalla haavaa nousten ja laskien, yksi heistä koiranpituuden verran toisten edellä ja muuan onneton toveri yksinään ponnistaen eteenpäin muitten perässä, ne pyyhkäsivät pitkin vanhojen maisi-sarkojen sileätä pintaa saaliinsa kimppuun. Lily'n koko huomio oli niin kiintynyt tuohon näkyyn ja hevosensa vilpastuttavaan liikuntoon, että hän tuskin havaitsi sitä ratsumiestä, jonka halloon hän oli kuullut, vaan riennähti eteenpäin tietämättä mistään muusta, kuin ajosta, jonka osan-ottajaksi hän nyt oli joutunut. Hän epäselvästi näki yhden ratsumiehen, joka saapui teitten yhtymäpaikkaan melkein samaan aikaan, kuin hän itse, ja jolla oli tukeva harmaa hevonen, jonka pitkistä askelista itse Nuori Lollardkin pääsi vaan vähän etenemään niillä harvoilla sadoilla kyynärillä, joita he lensivät yhdessä, ennenkuin ajo oli päättynyt. Metsästäjä hypähti samaa päätä maahan ja, juosten koirien keskelle, korjasi otuksen, ennenkuin ennättivät repiä sitä, ja lähestyi nyt Lily'a, pitäen ylhäällä komeata punakettua. Astuessaan hän silitti sen rypistynyttä nahkaa ja levitti sen pöyhkeätä häntää koko vanhan metsästäjän tarkalla arvostelemisella ja nosti sitä ilmaan Lily'n katseltavaksi, huudahtaen: —
"Kaunis poika, Madam, ja loistava ajo — ainakin loistava puuskaus lopuksi! Ja urheasti ratsastettu, Madam, suvaitkaat minun sanoa se, urheasti ratsastettu!" Puhuessaan hän kohotti hattuansa, hymyili iloisesti ja jatkoi: "sallikaat minun lahjoittaa teille tämä voitonmerkki, Madam, jommoista harvat ladyt koskaan ovat yhtä hyvin ansainneet. Te pääsitte sievästi ensimäiseksi sen luo, kun se menehtyi, vaikka minun täytyy tunnustaa, että minä kovin epäkohteliaasti kiiruhdin hevostani, kun näin teidän joutuvan sen edelle. Me olimme alusta melkein tasakannalla tiellä, ja minusta oli kovin kiusallista, etten kyennyt pysymään teidän rinnallanne. Teillä on oivallinen hevonen", hän lisäsi pantuaan ketun Lily'n satulaan rippumaan. "Minä en luullut, että näillä seuduilla löytyisi hevosta, joka veisi voiton minun hevosestani".
Hän osotti kädellään omaa hevostansa; ja yhdellä silmäyksellä Lily tunsi sen samaksi harmoksi, joka oli häviämättömästi piirretty hänen muistiinsa ja joka oli tuonut hänen isänsä vaarasta varoittavan sanansaattajan ja rakastajan, joka turhaan pyysi häntä omakseen, vaikka hän oli vienyt muassaan hänen sydämensä.
"Tämä siis on Mellville'n isä, se mies, joka seisoo meidän ja onnemme välillä," Lily lausui itsekseen, luoden silmiänsä toiseen ja tuntien, että hänen poskiansa punotti vielä enemmän, kuin metsästyksen into saatti oikeuttaa. Hän näki edessään pitkän, ylpeäkasvoisen miehen, jonka silmät eivät ilmoittaneet mitään päättäväisyyden puutetta ja jonka tiveästi ummistetut huulet vahvistivat sitä ajatusta, johon silmien ja otsan johdolla vaistomaisesti joutui. Hänen lyhyeksi leikatulla parrallansa ja hiukan kähertyneellä tukallaan oli sama uhkea, ruskea väri kuin hänen poikansakin, paitsi että niissä siellä täällä näkyi harmaita juomuja. Vartaloon ja kasvonjuonteisin katsoen hänen poikansa tuli suuresti häneen, vaikka edellinen heistä oli lienteämpi kontuureiltaan ja ehkä hiukan vähemmän säännöllinen ja tyly käytöksen puolesta. Huolimatta siitä vääryyden tunteesta, joka oli äitynyt Lily'n povessa siitä asti, kuin hän oli kuullut, kuinka tämä vastusti hänen liittoansa lempipoikansa kanssa, hän ei voinut olla tuntematta ylpeyttä rakastajansa isän puolesta. Sillä aikaa kuin hän oli tehnyt nämät havainnot, toinen oli tuntian silmällä tarkastanut Nuoren Lollard'in ruumiin suhteita sekä lausunut ajatuksiansa sen oivallisista ominaisuuksista. Koirat mitkä olivat pitkällänsä, mitkä läähöttivät peräti uupuneina taikka piehtaroivat ja joivat läheisestä joesta.
"Oivallinen hevonen, Madam, ja mainiosti kasvatettu. Ulkomuodosta päättäen, olen varmaan nähnyt sen ennen, vaikken nyt voi johdattaa mieleeni, missä. Ei mitään semmoista sukuperää, jota usein tavataan täällä. Hiukan enemmän luuta, kuin meidän täysiverisissä hevosissamme yleisesti. Te tiedätte arvattavasti sen sukuperän, Madam. Ei kukaan voisi ratsastaa semmoisella hevosella ja ratsastaa sillä tapaa, kuin te, arvoa panematta sen ominaisuuksiin. Antakaat minun katsoa," hän jatkoi vastausta odottamatta ja astuen taaksepäin pari kolme askelta, että hevosen ensemble paremmin pääsisi näkyviin, "se tulee — ei — kyllä, se tulee suuresti — översti Servosse'n Lollard'iin".
"Ja se on Nuori Lollard", lausui Lily.
Mies loi nopeasti silmänsä Lily'n kasvoihin ja antoi niitten vaipua, tarkasti katsellen hänen pukuansa ja vartaloaan, hevosen puoleen jälleen, jolloin hän miettien sanoi: —
"Ah, niin! Minä muistan hänen puhuneen itselleni tästä varsasta. Sen emä oli Glencoe'n sukua, hän, luullakseni, sanoi".
"Niin oikein," myönsi Lily.
"Entä te?" hän kysyi, katsoen Lily'a täydellisesti kasvoihin.