Viisaus ja hulluus yhtyvät toisiinsa.
Lyhyt aika koti-elämänsä lakkauttamisen ja Warrington'ista lähtönsä jälkeen Servosse erityisestä kutsumuksesta kävi tervehtimässä tohtori Enos Martin'ia, tuota vanhaa ystävää, joka ensin oli ollut hänen opettajansa ja sittemmin hänen kunnioitettu ja uskottu neuvon-antajansa. Niinä vuosina, jotka olivat kuluneet siitä, kuin Hullu oli nähnyt hänet, hän oli kypsyneestä, uhkea-voimaisesta miehuudesta joutunut siihen kypsyneempään ikään, joka tulee ilman heikkoutta, mutta joka kuitenkin tuottaa jommoisenkin määrän filosofillista levollisuutta — tuota todellista "elämän päivänlaskua, joka antaa mystillistä oppia". Noina hiljaisina vuosina, jotka tulevat ennen loppua, jolloin kunnianhimo on kuollut ja kiihkeät pyrinnöt taukoavat; jolloin vireän elämän rauhaton hälinä vierii huomaamatta ohitse, niinkuin väkirikkaitten katujen tohina sivuaa ahkeran työmiehen; jolloin järki toimii tyvenesti, toivosta taikka pelosta huolimatta, — juuri noina vaipuvina vuosina parhaitten elämien paras työ tavallisesti tehdään. Tuo oma itse, joka panee vaa'an kiikkumaan, on kadonnut; mutta sydän, ymmärrys, hellä hyvänsuonti sitä maailmaa kohtaan, joka nopeasti soljuu pois, jäävät, ja nuot kypsyneemmät voimat vaikuttavat ilman intohimojen hävittävää tulta. Tässä levollisessa valossa, joka käy hämärän edellä, Enos Martin'kin istuutui keskustelemaan sen nyt karkean ja parhaassa ijässä olevan miehen kanssa, jonka elämää hän oli seurannut hänen joutuessaan nuoruudesta miehuuteen ja varhaisesta miehuudesta täysikuntoisuuteen. Parikymmentä vuotta oli kulunut siitä, kuin he olivat toisensa kohdanneet. Toiselle heistä nämät vuodet olivat olleet täynnä tointa. Hän oli ollut tapausten virrassa, käynyt sen hyökkäyksiä kohti ja oli risti- ja vasta-vuolteitten kautta viety siitä suunnasta, jonka hän oli merkinnyt itselleen elämän suurella kartalla. Hänellä oli arpi näytettävänä jokaisesta taistelosta. Hänen sydämensä oli sykkinyt sopusoinnussa ison maailman-valtasuonen kanssa jokaisessa niistä suurista tarkoituksista, jotka näinä vuosina olivat tätä valtasuonta paisuttaneet. Toinen oli suurimmalla tarkkuudella silmällä pitänyt noita liikkeitä, jotka sakeilla pyörteillään olivat kieponeet ja kuohuneet toisen elämän ympäri, itse vaan hiukan kosketettuna, mutta aina koettaen semmoisista havainnoista johdattaa mitä arvokkaita oppeja hän suinkin voi, muitten nuorten sielujen harjotukseksi ja ohjaukseksi, jotka vielä vaan liikkuivat suuren elämän-meren rannalla.
Tämä alinomainen ja tarkasteleva vaaria-otto mailman suurista yhteiskunnallisista liikkeistä, joita hän katseli näin tyveneltä korkeudelta, oli saattanut hänet erinäisellä huolella tutkistelemaan kansakunnan suhteita tuohon äsken valloitettuun Etelän osaan, ja vielä erityisemminkin mustien tilaa. Sitä tehdessään hän oli joutunut ennen kaikkia kiinnittämään huomiotansa tuohon muutos-aikaan, joka tulee Chattelismin elikkä jonkunlaisen yksilöitten vallanalaisuuden ja riippuvaisuuden ja toiselta puolen yksilöitten täydellisen itsevaraisuuden välillä. Tämä on tunnettu eri nimillä eri maissa ja eri aikakausina — Englannissa elinomaisuuden, Venäjällä orjuuden nimellä. Tämän suhteen hänen tutkimuksensa oli ollut varsin perinpohjainen ja hänen osan-ottonsa kaikkiin noihin kansallisiin kysymyksiin oli siis ollut mitä vilkkainta laatua: tästä hänen suuri halunsa saada nähdä vanhaa oppilaistaan ja puhua semmoisen kanssa, jonka huomaamis-kykyyn hän luotti, niistä ilmaumista, joita tämä oli nähnyt, ja niistä päätöksistä, joihin tämä oli tullut, sekä verrata niitä ei ainoastaan omiin edempää tehtyihin havaintoihinsa, vaan myöskin historian tosi-asioihin. He istuivat kauan aikaa yhdessä siinä kirjastossa, johon vanhempi oli koonnut maailman ja vuosisatojen henkiset aarteet, ja uudistivat sitä keskinäistä personallista tuttavuutta, jota pari vuosikymmenistä oli keskeyttänyt. Toisen melskeisen elämän tapahtumat ja toisen hiljaisen olon vaiheet kerrottiin molemmat; ja sitten heidän keskustelunsa siirtyi siihen aineesen, joka oli vetänyt puoleensa niin suuren osan molempien ajatuksista — tuohon suureen maailman-tapaukseen, jossa heidän kummankin elämänsä oli vaan vähän-arvoinen syrjä-asia.
"Ja te ajattelette siis, översti Servosse," lausui vanhempi vakaasti, "että mitä on nimitetty Uudestaan rakentamiseksi, on suurenmoisella tavalla tyhjäksi rauennut?"
"Epäilemättä," kuului vastaus, "sikäli kuin asia koskee niitten tarkoitusten saavuttamista, joita sen esitteliät pitivät silmällä, joita maailma toivoi ja joita sopi odottaa sodan loogillisena seurauksena".
"Minä en luule kokonaan ymmärtäneeni tuota rajoitustanne," arveli
Martin epäileväisesti.
"Minä tarkoitan," sanoi nuorempi mies, "että Uudestaan rakentaminen raukesi tyhjäksi sikäli kuin se yritti yhdistää kansakuntaa, tehdä todella yhdeksi kansaksi sitä, mikä ennen sisällisen sodan järistystä oli ollut yksi ainoastaan nimeksi. Se raukesi myöskin sikäli kuin se yritti määrätä ja vahvistaa mustan rodun asemaa ja oikeuksia. Ne määrättiin, se on totta, paperilla, ja ryhdyttiin jonkunlaisiin varustuskeinoihin, jotka estäisivät tämän julistuksen mitättömäksi tekemistä. Mutta ei minkäänlaisia takeita hankittu niitten käytännöllistä kukistamista vastaan, joka toimitettiinkin niin helposti ja niin ilman mitään rangaistusta, että se suuresti kummastutti niitä, jotka liikkeen alkuun panivat".
"Teidän täytyy kumminkin myöntää, että 'valtioin oikeuksien' uskonkappale sai loppunsa sodan ja tuon summittaisen ja täydellisen tarkastuksen kautta, jonka alaiseksi erehtyneet tasavallat aivan säännöllisesti asetettiin ja jota me sanomme Uudestaan rakentamiseksi," lausui Martin.
"Päinvastoin," vastasi Servosse, "se, mikä tapahtui, jätti 'Valtioin oikeuksien' opin aivan eheäksi ja koskematta, paitsi yhdessä ainoassa kohdassa, nimittäin mitä tulee rauhallisen unionista eroamisen oikeuteen. Sota ratkaisi sen asian. Kansakunta vaati ja peri oikeutensa puollustaa itseänsä väkivaltaista hajoittamista vastaan".
"Eikö se myöskin vaatinut oikeuttansa jälleen luoda, muodostaa, rakentaa?" kysyi vanhempi mies.