"Ei ensinkään," kuului vastaus. "Uudestaan rakentamista ei koskaan vaadittu minäkään oikeutena, ei ainakaan nimen-omaan ja esivallan puolesta. Muutamat kyllä vakuuttivat semmoisen oikeuden olevan; mutta heitä pidettiin haaveksijoina. Uudestaan rakentamisen tointa selitettiin siivosti välttämättömäksi seuraukseksi tuosta huonosti menestyneestä erilleen pyrkimisestä: sitä ei koskaan puollustettu minäkään eikä julistettu miksikään kansakunnan oikeudeksi edes oman turvallisuutensa valmistamiseksi".
"Miks'ette siis sano, että se raukesi kokonaan tyhjäksi?" kysyi Martin. "Minusta näyttää siltä, kuin se olisi perinpohjin ja täydellisesti lahonnut".
"Ei ensinkään," vastasi Servosse vähän kiivaasti. "Paljon sen kautta saavutettiin. Otaksukaat, että lapsi tekee jotakin pahaa sata kertaa, nuhdellaan siitä joka kerta ja vasta viimeisen nuhteen perästä osottaa surua ja tunnustaa tahtovansa vasta menetellä paremmin, mutta jo seuraavana päivänä sille tulee sama virhe. Vanhemmat eivät joudu epätoivoon eivätkä pidä lapsen katumusta perin mitättömänä voittona. Päinvastoin suuri askel on astuttu eteenpäin: paha teko on myönnetty vääräksi eikä se saa sen jälkeen puollustusta. Siitä pitäen vanhemmat voivat, Nathan'in tavalla, johdattaa pahantekiää hänen omaan arveluunsa hänen omasta teostaan. Samalla tapaa Uudestaan rakentaminen oli suuri askel eteenpäin siinä kohdin, että se muodosti jonkunlaisen erehdyksen tunnustuksen. Se antoi meille semmoisen käsityksen sanoista: 'me kansakunta' federaalisen konstitutionimme alkulauseessa, joka teki valheeksi sen, joka ennen oli vallinnut. Se myönsi ja määräsi koko ihmiskunnan yhdenvertaisuuden hallinnollisessa vallassa ja pakotti kaikki osastot ja puolueet nimen-omaan tunnustamaan sitä siinä taikka tässä tämän vallan kehitys-jaksossa".
"Ja onko siinä nyt kaikki, mitä kaikkien näitten vuosien työn, taistelon ja verenvuodatuksen kautta voitettiin?" kysyi vanha mies huokaillen.
"Eikö siinä ole kylläksi, ystäväni?" vastasi Hullu moittivalla äänellä. "Eikö melkein kokonaista vääryyden ja ulkokultaisuuden vuosisataa huokeasti sovitettu yhdellä ainoalla rangaistuksen vuosikymmenisellä? Erehdyksen tunnustaminen on katumuksen vaikein kohta, olipa kysymys yksityisestä ihmisestä taikka kokonaisesta kansakunnasta. Siinä paikassa paholainen aina taistelee kiihkeintä taisteloansa. Sen jälkeen hän astuu alas vuorelta ja taistelee laaksossa. Hän on haavoitettu, runneltu ja helposti pakoon ajettu".
"Te ette siis pidä taisteloa Pohjan ja Etelän välillä vielä päätettynä," lausui Martin.
"Päätettynä?" Hullu huudahti tuikeasti. "Se on vasta alotettu! Minä en tarkoita selvästi rajoitettujen maan-osien ruumiillista ottelua. Tämä on vaan yksi kohtaus suuressa näkymättömässä kamppauksessa — taistelossa, joka aina riehuu kahden toisiaan vastustavan aatteen välillä. Ennen sisällistä sotaamme se oli niinkuin joki, jossa on siellä täällä joku kiihkeä koski; sitten, jonkun aikaa, se oli niinkuin kuohuva köngäs; ja siitä asti se on ollut se kolkko, musta, mutta syvä ja tyven pyörre, joka on putouksen alla, täynnänsä ajopuita ja varjoja ja vihaista mutinaa ja näkymättömiä virtoja ja piileviä voimia, pyörre, jonka vastaisesta kulusta ei kukaan voi tietää muuta, kuin että sen täytyy pyrkiä eteenpäin.
"Jää paksuin, mikä jäätyi konsanaan,
Se vuoksen peittää voipi, kattaa vaan:
Vilkasna virta alla elamoi
Ja juoksee — juoksemast' ei laata voi!"
"Tahdotteko väittää, ettei tuo vanha taistelo orjuuden ja vapauden välillä päättynyt, kun orjuus lakkautettiin?" kysyi tohtori kummastuneena.
"Luullakseni se olisi," vastasi Hullu nauruun menevällä äänellä, "jos orjuus olisi lakkautettu. Minä en pyydä kumota tuota vanhaa sananlaskua, että 'kaksi kahakkaan tarvitaan'; mutta tässä juuri meidän erehdyksemme — Pohjan erehdys, sillä Etelä ei ole tehnyt mitään erehdystä tässä asiassa — on ollut. Me olemme otaksuneet, että orjuus oli hävitetty, koska meillä oli 'Vapauden julistus', 'Perustuslaillinen Muutos-ehdotus' ja 'lakeja säädettyinä sen johdosta', kaikki kertoen tosi-asiana, että väkinäistä orjuutta, paitsi rangaistuksena rikoksista, ei saisi enää löytyä. Siihen turvaten olemme heittäneet hattumme ilmaan ja iloisesti kerskailleet siitä, mitä olimme aikaan saaneet, niinkuin meidän oli hyvä oikeus tehdä. Orjuuden Vastustajain Seura tuli kokoon ja onnitteli itseänsä lähetyksensä täyttämisestä, koskei enää ollut mitään maailmoja valloitettavana, ei mitään sortoa kukistettavana eikä mitään uhreja autettavana. Ja sitten se itse-ylistyksensä hyvässä hajussa hajoitti itsensä, kuollen täynnänsä hyviä tekoja ja yksistänsä sen tähden, ettei enää löytynyt mitään hyviä tekoja tehtävänä. Se oli loppu semmoinen, joka maistui tuhatvuotiselta valtakunnalta; mutta, pahaksi onneksi, se oli peräti hullunkurinen. Minä en moiti Garrison'ia eikä Phillips'ia eikä teitä itseä eikä ketään muuta abolitionistein vanhasta kaartista. Se oli luonnollista, että ainakin haluaisitte koettaa laakeriseppeleitänne niin kauan, kuin vielä elitte".