"Totisesti, översti," lausui vanha tohtori nauraen, "te ette saa ajatella, että tuo oli meidän johtava syymme".
"Tietysti ei tunnustettuna eikä tajuttunakaan," sanoi Hullu. "Todellisille syille annetaan harvoin mitään selvää muotoa. Minä en kuitenkaan kummastele, että miehet, jotka alusta asti ovat olleet orjuuden hankkeen poistamis-"kahakassa", joksi sitä arki-kielessämme sopii nimittää, ovat väsyneet. Minä ymmärrän täydellisesti, että kaiken elinaikaa kestävä sota sammuttaa miehen tappelu-himon. Vanhat miehet harvoin rupeavat lähetys-saarnaajiksi. Ollen aatteitten taistelossa he kyllä voivat kannattaa kamppausta viimeiseen hetkeen ja viimeiseen hengenvetoon saakka. Vanhat miehet ovat olleet hyviä marttyyrejä Polykarpon ajoista asti; mutta he eivät halua marttyyriutta eivätkä sitä tavota. Jos yhtä hyvin sopii välttää sitä, he mieluisammin sen tekevät; ja tässä erityisessä kohtauksessa he ansaitsivat lepoa ja enemmän kunniaa ja kiitosta, kuin he koskaan eläissään tai kuoltuansa saavat".
"Se oli meidän vikamme — meidän, sen ajan nuorukaisten, jotka juuri olimme tunkeuneet esiin siitä ahjosta, jossa kahleet sulattiin pois koukistuneista ja kutistuneista jäsenistä. Meidän olisi pitänyt nähdä ja käsittää, että ainoastaan kuori oli mennyt. Orjuus julkisena yhteiskunnallisena tilana oli loppunut: voimana, valtana, moraalisena aineksena se oli juuri yhtä tehokas, kuin ennenkin. Sen tunnetut vammat olivat poistetut: sen tuntemattomat olivat olemassa niissä kitukasvuisissa ja vääristyneissä luonnoissa, jotka monta sukupolvea olivat olleet sen vaikutuksen alaisina — isännissä yhtä hyvin kuin orjissakin. Yhteiskunnallisena laitoksena sitä kävi julistaminen ja säätäminen lakkautetuksi: moraalisena olemuksena se on yhtä mahdoton hävittää, kuin ne sielut, joihin se on painanut leimansa".
"Te arvelette siis, että 'tukehuttamaton taistelo' vielä on edessämme?" kysyi Martin.
"Epäilemättä. Pohja ja Etelä ovat ainoastaan sopivia nimiä kahdelle selvästi eriävälle, toisiaan vastustavalle ja yhdistymättömälle aatteelle — kahdelle sivistykselle, joksi niitä välisti on nimitetty, semminkin Etelässä. Pohjassa löytyy vähän enemmän älynpuolista ylpeyttä; ja me olemme taipusat puhumaan toisesta sivistyksen, mutta toisesta jonakin barbariuden lajina. Näitten molempien täytyy välttämättömästi taistella keskenään, siksi kuin toinen vallitsee ja toinen väistyy. Toisen ylös tempaaminen ja toisen istuttaminen sen sijaan ei ole mikään hetken eikä päivän työ. Se oli meidän erehdyksemme. Me koetimme silmänräpäyksen varoituksen jälkeen sälyttää Pohjan sivistystä, aatetta Etelän päälle. Me luulimme, että kapinan kukistamisen kautta Etelän valkoinen mies oli ajatusten ja tunteitten puolesta tullut yhtäläiseksi, kuin Pohjan Kaukasialainen; ja että orja vapauttamisen kautta oli kerrallaan käynyt pyhimykseksi ja Salomon'iksi. Me koetimme siis rakentaa yhteiskuntia, jotka ajatusten, tunteitten, kasvamisen ja kehkiämisen puolesta olisivat kokonaan Pohjan yhteiskuntien kaltaisia. Se oli Hullun Yritys".
"Johon ryhdyimme kaikki, kuinka?" kysyi tohtori nauraen.
"Juuri niin," vastasi Servosse pontevasti.
"Minä en ole varma, vaikka olisitte oikeassa," lausui vanhempi. "Siltä nyt näyttää, ja kaikki, mitä on tapahtunut, soveltuu todella yhteen teidän katsantotapanne kanssa. Mutta, jättäen entisyyden sikseen, mitä te tulevaisuudesta sanotte?"
"Noh," vastasi Servosse miettiväisesti, "taistelo on loppuun asti taisteltava. Jos sillä alalla, jossa nyt vallitsemme, on oleva yksi kansakunta, sen täytyy olla joko semmoinen kansakunta, joka on yhtäläinen tunteitten ja sivistyksen puolesta, taikka toisen sivistyksen täytyy toista hallita ja kaita. Niinkuin asian laita nyt on, Etelän sivistys on voimakkaampi, jäntevämpi ja enemmän käsiksi käypä. Äskeisen orjan valta on kokonaan laimennettu. Etelän valkoisten voima on lisääntynyt juuri kahdella viidettä osalla täysi-ikäisistä mustista, joita ei ennen sotaa otettu edustuksissa lukuun. Kaikissa kysymyksissä, jotka koskevat kansakuntaa ja sen tulevaisuutta, he ovat käytännöllisesti yksimielisiä ja liittyvät päivästä päivään likemmin toisiinsa, sillä välin kuin ne, jotka kerta seisoivat meidän puolellamme, lannistuvat ijästä taikka ympäröivien olojen voimasta".
"Mutta eikö tämä parane sisään-muuttamisen kautta? Eivätkö nämät molemmat maan-osat voi vähitellen yhtyä ja mukaantua toisiinsa?" kysyi tohtori levottomasti.