"Ah, hyvä, vanha ystäväni!" lausui Servosse, nousten ja asettaen kätensä toisen olkapäälle, "minä jätän teidät nyt, kun tuotte esiin jumaloittavakseni tuon amerikalaisen valtioviisauden juggernautin,[109] jonka kautta niin monta hekatombia on muserrettu ja silvottu. Tämä dämoni vaati miljoonia henkiä, ennenkuin hän salli, että orjuus hävitettiin: kenties sama verta lisäksi saisi hänet suostumaan siihen, että sidotut sielut irroitetaan ja lasketaan vapaiksi".

"Te olette katkera, poikani," sanoi vanha mies, nousten myöskin ja luoden kumppaninsa silmiin tyvenen moitteen katseen. "Älkäät pitäkö tuota mielipidettä. Olkaat kärsivällinen ja muistakäat, että teistä olisi tuntunut aivan niinkuin meistä, syntymäseutuisen Pohjamme miehistä nyt tuntuu, ilman sen kytevän vallankumouksen hohtoa, jonka keskellä olette elänyt. Sen miehen, joka on ollut tulivuoren aukossa, ei tule kummastella sen levollisuutta, joka on nähnyt vaan savun. Minä olen usein ajatellut, että Pyhä Paavali olisi ollut kärsivällisempi juutalaisia veljiänsä kohtaan, jos hän aina olisi pitänyt mielessään sitä ihmetyötä, jota vaadittiin hänen omaan kääntymiseensä".

"Ehkä olette oikeassa, tohtori," arveli Hullu; "mutta eikö pitäisi myöskin myöntämän jotakin vanhan Joonaan innolle, joka häiritsi makaajia Ninive'ssa? Oli kuinka hyvänsä, minä jätän teidän kysymyksenne viisaitten miesten vastattavaksi. Minä tahdon vaan lausua kaksi sanaa siitä. Etelä — tuo sala-Etelä, jolla valta on — ei tahdo, että tämä kysymys tehdään sen kansalle, ja on vastustava sitä parhaitten voimiensa perästä. Jos sitä ollenkaan tehdään, se on tehtävä Pohjan kautta — herätetyn, yllytetyn Kansakunnan kautta ja Pohjan tarkastuksen alla, minä tarkoitan — sen omaksi itsepuolustukseksi. Se täytyy olla suveräniteetin teko, vallan käyttämistä. Kansakunta odotti, että vapautetusta orjasta tulisi vapauden liittolainen. Se oli aivan oikein ja soveliasta, että se toivoi ja odotti sitä. Mutta se teki turmiollisen erehdyksen, kun se luuli, että vapautettu ilman harjaantumista taikka taitoa menestyksellä taistelisi omassa sotarinnan osassaan. Tämä erehdys on korjattava. Mitä välikappaleisin tulee, olen varma, että, kun Kansakunta on kärsinyt kylläksi hulluudestansa, se keksii keinon pahan poistamiseksi, seisoi Valtioin Oikeuksien Moloch tiellä taikka ei".

XLVII LUKU.

Kotona viimein.

Vuosi oli melkein kulunut umpeen; ja Comfort Servosse palasi Warrington'iin vähäistä ennen sitä aikaa, jolloin hänen perheensä oli määrä tulla, katsomaan, että paikka oli soveliaasti valmistettu heidän vastaan-ottoansa varten.

Hän oli erään rahamies-yhtiön palveluksessa valvonut heidän asioitaan jossakin Keski-Amerikan tasavallassa. Hänen tehtävänsä oli ollut varsin tärkeätä laatua, ei ainoastaan sentähden, että yhtiöllä oli rahallinen etu siitä, vaan myöskin sentähden, että se suuresti vaikutti siihen outoon taisteloon sivistyksen ja puoli-barbariuden välillä, jommoisia aina taistellaan näillä ihmeellisillä seuduilla, jossa luonto näyttää asettaneen jaloimmat voimansa sotarintaan kaikkea vastaan, mitä nyky-aika sanoo "edistykseksi". Samalla kuin maa tuottaa niin runsaasti, ettei sen vertaista muilla tienoilla tiedetä, näyttää ihmisten mieli vaipuneen vastustamattomaan väsymykseen, ja ainoastaan järjen muistutukset näyttävät kykenevän toinnuttaa ruumista taudintapaisesta unesta.

Tämä taistelo soveltui hänen kummallisia seikkoja lempivään luontoonsa, ja yritys tarjosi yltäkyllin tilaisuutta hänen ehdotus- ja järjestys-ky'yllensä. Hän oli palannut ainoastaan täyttääksensä perheensä kanssa tehtyä sopimusta ja aikoi, kun jouto-ajan kuukaudet olivat ohitse, muuttaa taloutensa takaisin erääsen vuori-huvilaan tuohon auringon maahan, jossa luonnon ihanuudet niin suloisesti yhtyvät ja alinomaa vaihtelevat ja sen liiallisuudet niin lieventyvät tuulen ja meren ja vuoriharjanneitten yhteisen vaikutuksen kautta, että matkustaja ihmetellen kysyy, eikö Nuoruuden lähde ja synnittömän autuuden Edeni vielä ole tavattavana tässä taika-maassa.

Sieltä palatessaan hänen tuli kulkea tuon Eteläisten valtioin vyöhykkeen poikki, jossa tiedettä aika-välistä vaaditaan käymään turhaa sotaa tuota kaikkein selittämättömintä taudin lajia, tuota ruttoa vastaan, joka pilkkaa kaikkea ihmistaitoa. Pari kolme henkilöä, jonka otsaan julma hävittäjä jo oli painanut vaski-leimansa, oli siirretty pois juuri siitä junasta, joka toi hänet pohjoiseen päin Warrington'ia kohden. Hän oli ihmetellyt sitä mysteeriä,[110] jonka suhteen tiede on yhtä tehoton kuin taika-usko, nähdessään, kuinka he kannettiin junasta, joka jatkoi kiireistä kulkuansa, ikäänkuin paeten pois ruton käsistä. Hän oli nähnyt, ihmetellyt ja kiitänyt eteenpäin sen enempää ajattelematta tuota tutkimattoman tuomion kummallista, surkeata tosiseikkaa.

Oli toinen aamu hänen Warrington'iin tulonsa jälkeen. Vaivattuna siitä väsymyksestä, joka aina ilmestyy pitkän matkan perästä, hän edellisenä päivänä oli ilman aikojaan käyskellyt siellä täällä tutuilla paikoilla. Musta kansa oli kokoontunut tervehtimään häntä, tehden tuhansia kysymyksiä ja toisiin vastaten. Vähäisissä neljän, viiden hengen joukoissa he olivat pistäyneet hänen luonansa matkallansa kirkkoon (sillä nyt oli sunnuntaipäivä) ja sieltä palatessaan. Koko pitkän päivää hän oli ehtimiseen vaadittu ponnistamaan muistiansa, että hän johdattaisi mieleensä joitakuita kerta tunnettuja kasvoja. Andy ja hänen hyvä vaimonsa olivat ilosta seitsemännessä taivaassa. Vanha Lollard oli tuntenut isäntänsä vihellyksen, ja kankeana ijästä ja melkein sokeana suruisella itsepintaisuudella seurannut häntä paikasta paikkaan tiluksilla. Kartano, kirjasto, huoneen edustan nurmikko, kaikki olivat täynnä iloisia muistoja niistä rakkaista, joita hän pian oli kohtaava. Hänen vanhat naapurinsa saapuivat toinen toisensa perästä sinne: Eyebright ja Nelson; John Burleson, yhä korkea-äänisenä ja kapinoitsevana; ehkäisemätön Vaughn, vielä meluavana ja liiallisena, mutta sydämestään kuitenkin ystävällisenä; Durfee ja Dawson ja satamäärä lisäksi — tulivat pudistamaan hänen kättänsä ja puhumaan entisyydestä, joka oli täynnä toisten varjoja, joita he eivät enää voineet tervehtiä, ja herättämään niitten päivien muistoja, joina hänen sydämensä syyt olivat aivan eriämättömästi sidotut suureen aatteesen joka, siltä näytti, oli tuottanut vaan Sodomin-kaltaista, tuhkaista sanojen satoa.