"No niin," lausui tohtori, puristaen hänen kättänsä. "Minä teen kaikki, mitä käskette".
"Ja, tohtori," — pidättäen häntä vielä — "minun vanhat ystäväni ja — ja tuttavani. Minä tahtoisin, että sanoisitte heille, ettei minulla ole mitään pahansuontia heitä vastaan. Minä epäilemättä erehdyin; kenties minä olin liian — liian kiihkeä mielipiteissäni: mutta minä en vihannut ketään ihmistä, tohtori, enkä, tietääkseni, vahingoittanut ketään. Jos jostakusta tuntuu siltä, kuin olisin tehnyt vääryyttä hänelle — tavalla taikka toisella — ehkä hän antaa minulle anteeksi: minä toivon sitä ainakin. Minä tahtoisin, että sanoisitte sen — kaikille, jotka kysyvät minua".
"Minä olen varma, översti," lausui tohtori liikutettuna, "ettei löydy ketään, joka pitää mitään pahaa mieltä teitä kohtaan. Teitä katsottiin teräväksi väittäjäksi ja kiivaaksi vastustajaksi, mutta ei kukaan koskaan uskonut, että piditte vihaa, eikä pitänyt itse nurjaa mieltä teitä vastaan".
"Toivoakseni, ei — toivoakseni, ei" — lausui Hullu. "Minä olisin ollut iloinen, jos olisin saanut nähdä useampia niistä, joita tunsin; mutta minä toivon, että he ystävällisesti ajattelevat minua — yhtä ystävällisesti, kuin minä ajattelen heitä. Siinä on kaikki, mitä minä pyydän".
Nämät sanat korvissaan tohtori ratsasti takaisin Verdenton'iin ja kertoi Hullun tilasta. Pikku kaupungilla oli osansa noita uuden-aikaisia Athenalaisia, joitten ainoa tehtävä oli kuulla ja jutella joku uusi asia; tunnissa siis tiedettiin koko kaupungissa, että Warrington'in omistaja oli palannut ja makasi tuossa kauheassa taudissa. Siihen aikaan ei suuresti pelätty tämän taudin yksityisiä kohtauksia semmoisissa seuduissa, joissa ei ruton ollut tapana raivota. Sitä pidettiin verraten viattomana, kun kerta oltiin toisella puolen vissejä latituudin, korkeuden ja temperatuurin rajoja.
Oli kuitenkin kummallista huomata, kuinka nopeasti taudin taikka kuoleman ajatus kokonaan poisti jokaisen vihollisuuden tunteen niitten sydämestä, jotka olivat olleet hänen pahimpia vastustajiansa. Tätä varsin kaunista puolta Eteläläisen luonteessa ei koskaan jalommalla tavalla näytetty. Kaikki olivat valmiit ja halukkaat tekemään jotakin yksinäisen kärsijän lievitykseksi.
"Översti Servosse sairaana!" huusi Vaughn, ratsastaen esille siihen paikkaan, jossa tohtori seisoi puhuen muitten kanssa. "Totta tosiaan, se on peräti paha! Juuri palannut Mexikosta taikka jostakin sieltäpäin. Kävin eilen häntä tapaamassa. Ei ole nähnyt vaimoansa eikä tytärtänsä kuuteen kuukauteen, ja on nyt sairastunut kuumeesen. Peräti paha, sen minä vannon! Kuulkaat, miehet, meidän täytyy mennä sinne häntä katsomaan ja pitämään huolta hänestä! Ajatelkaat vaan! Hän on sairaana siellä ja aivan yksinään, jollei ota lukuun niggereitä! Hän oli kuitenkin hyvä toveri, Servosse, varsin hyvä toveri! Minä en usko, että hän koskaan on vihannut ketään. Hän oli täynnänsä mielipiteitä ja aatteita ja antoi niitä aina jokaiselle lahjaksi, soveltuivat ne hänelle tai ei. Muutamat niistä eivät olleet niin hulluja mielipiteiksi, kun joutuu jälestäpäin niitä ajattelemaan. Meidän täytyy asettaa toimikunta ja pitää huolta hänestä, gentlemanit. Ei käy laatuun jättää häntä tuohon tilaan — ei minutiksikaan. Minä lähden suoraan sinne niin pian kuin vaan voin saada kääsyt itselleni. Ken tahtoo tulla kanssani ja pitää ensimäistä vahtia?"
"Minä tahdon," lausui joku ääni hänen takanansa.
Vaughn kääntyi ja huudahti hämmästyneenä: —
"Kuinka, tekö se olette, kenraali Gurney? Noh, totta puhuen, te
kummastutitte minua! Teidän seuranne tuottaa minulle suurta kunniaa.
Minua ilahuttaa myöskin, että lähdette. Se on tekevä Servosse'n hyvää.
— Ettekö luule sitä, tohtori?"