Vastaukseksi tohtori kertoi, mitä Servosse oli sanonut vanhoista tuttavistaan, ja kuinka hän ei tahtonut antaa hänen lähettää noutamaan vaimoansa ja tytärtänsä, vaikka hän oli vakuuttanut hänelle, ettei vaara olisi suuri.
"Vai hän aikoi yksinään kestää tuota tautia, kuinka?" lausui Vaughn. "Hän ei voi tehdä sitä Verdenton'in tienoilla, vaikka hän onkin carpet-baggeri. Tuhat tulimmaista! jollei hän olisi ollut niin radikaali, hän olisi tietänyt sen. — Kuulkaat, mies!" huutaen jotakuta mustaa miestä, joka suurella tarkkuudella kuunteli heidän keskusteluansa — "viekäät hevoseni kotiin ja valjastakaat se kääsyjen eteen, että kenraali Gurney ja minä saamme lähteä katsomaan översti Servosse'a. Tiedättekö, että hänessä on keltakuume? Joutukaat, konna, taikka tuo riivattu radikaali kuolee, ennenkuin pääsemme sinne. Meidän ei pitäisi ollenkaan mennä hänen luoksensa maksoksi siitä, että hän rupesi teidän niggerien seuraan; mutta me emme ole senlaista väkeä. Me aiomme laittaa hänet terveeksi taikka lähettää hänet loistolla täältä, vaikka hän koettikin asettaa teidät kaikki yli valkoisen kansan".
Niinkuin tavallisesti, Vaughn oli vaan yleisen äänen kaikuna — karkealla, äänekkäällä tavalla, se on totta, mutta tuolla avosydämisellä ystävällisyydellä kärsiviä kohtaan, joka on erittäin huomattava ominaisuus Etelän kansassa. Tuskin yksikään niistä, jotka entisinä aikoina olivat niin katkerasti, syyttäneet ja arvelematta soimanneet Hullua, kukaties ei yksikään niistä, jotka olivat äänestäneet hänen surmaamistaan laittomalla ja barbarisella väkivaltaisuudella, olisi epäillyt hellimmällä huolella hoitamasta häntä hänen taudissaan, osottamasta jos jonkunlaista suosiota hänen perheellensä sitten syntyvässä surussa, taikka soveliaalla ja säälivällä juhlallisuudella ja säntillisyydellä olemasta saapuvilla hänen hautauksessaan. Eivät mitkään sanat voi liiaksi kiittää tuota Etelän kansan ihanata hyvyyttä ja hellyyttä tässä suhteessa.
Sillä aikaa kuin he odottivat, kenraali Gurney, joka näytti taistelevan jonkun tavattoman liikutuksen kanssa, sanoi, vähän lisäksi lääkärin kanssa keskusteltuaan, puoleksi itsekseen, kun hän astui telegraafi-konttooriin: —
"Minä teen niin. Kenties se on liian myöhäistä, mutta minä teen niin".
Sitten hän kirjoitti telegrammin, joka kuului näin: —
Melville Gurney, — Tuo Mrs. Servosse ja Lily viipymättä tänne. Sano Lily'lle, että se on minun tahtoni.
Marion Gurney.
Saapuessaan Warrington'iin he tapasivat aina valmiin Burleson'in jo asettuneena vuoteen viereen; mutta se oli jo myöhäistä, sillä Hullu ei voinut enää ymmärtää eikä panna arvoa siihen hyvyyteen, joka kaikkialta virtasi hänen ylitsensä. Naapurit, jotka tulivat ja menivät, saivat häneltä vaan unteloita, tyhjiä silmäyksiä ja kuulivat ainoastaan haihattelevia, katkonaisia rakkauden ja kaipauksen sanoja, joita hänen kuumeiset huulensa lausuivat niille rakkaille, joitten hän luuli olevan vuoteensa vieressä. Ne kukat, joita kauniit kädet poimivat ja järjestivät hänen silmiensä ihasteltavaksi, ne herkut, joita runsaasti lähetettiin hänen kielensä himarteeksi, jäivät huomaamatta kärsijältä, joka oli yksinään tuskansa ja tuomionsa kanssa. Uskollinen Andy oli ainoa, jonka hän tunsi; sillä ainoastaan se oli todellista hänelle, mikä oli ollut ennenkuin järjen täysi valo himmentyi taudin pilvien kautta. Kerran taikka pari, se on totta, kenraali Gurney, joka oli väsymätön huolenpidossaan, kuuli nimeänsä jupistavan ja luuli itsensä tunnetuksi; mutta sen sijaan hän aina huomasi, kun hän tarkemmin kuunteli, että harhaileva ajatus tavotti Lily'a ja hänen poikaansa.
Keskiviikkona ilmestyi Verdenton Gazette, ja siinä oli seuraava kirjoitus: