Nousten taas hevosensa selkään, hän syöksähti ratsutietä alaspäin, siksi kuin hän saapui alatielle. Pieni ryhmä petäjiä seisoi kulmassa molempien teitten välissä; ja tämän takana olevalle lauhealle nurmikolle hän seisattui ja, nojautuen eteenpäin, pyyhki hevosensa turpaa, estääksensä sitä hirnumasta odotetun ratsumiehen tullessa. Hän ei ollut vartonut kuin vähän aikaa, kun hän jo kuuli Savage'n täyttä laukkaa tulevan harmaalla tammavarsallansa. Kuu oli nyt noussut; ja hajalla seisovien petäjänlatvojen välitse hän silloin tällöin eroitti ratsastajan, joka tuli pitkin valkoista tietä, milloin selvästi näkyen kuunvalossa, milloin puoleksi varjoon peittyen. Pidättäen siis lujasti hevostansa, siksi kuin toinen oli päässyt ratsutien suun ohitse, hän kannusti urheata raudikkoansa ja oli puolen kymmenen harppauksen jälkeen tammavarsan rinnalla.
Pitkä, notkea hickory-vitsa viuhui ilmassa ja läiskähteli kerta toisensa perästä tamman lanteitten poikki. Kivusta kiusattuna ja pelosta hulluna tämä hypähti eteenpäin ja oli hetken saavuttamattomissa; sillä välin kuin ratsastaja, tuskin vähemmän hämmentyneenä tästä odottamattomasta päällekarkauksesta, kuin hänen hevosensakaan, kadotti itsehillintönsä ja tahtomattansa lisäsi kannuksen pistokset tämän paon syihin. Se oli kuitenkin vaan hetken loma-aika; sillä voimakas hevonen oli samalla taas hänen rinnallansa ja ehtimän kautta ratsastajan luja käsi pani tukevan raipan viiltämään varsan nahkaa tai ratsastajan hartioita. Tätä vainoavan ja vainotun kilpa-ajoa maantiellä kesti puoliväliin uurrosta asti. Silloin Servosse äkkinäisellä ponnistuksella pidätti hevosensa ja asetti sen kiihtymystä; ja pysyen tien varjokkaalla puolella hän kulki verkalleen, huomatakseen menetyksensä seurauksia. Tällä välin miehet uurroksessa, jotka kuulivat hevoskavioin nopean kopinan, päättivät, että miestä, jota he odottivat, oli varoitettu väijyksistä ja että hän riensi näin hurjasti eteenpäin, jotta heidän olisi mahdoton seisauttaa häntä metsässä.
"Taivaitten kautta", lausui yksi, "se tappaa hänet. Avatkaamme viiniköynnös". Ja hän juoksi esiin, puukko kädessä, leikkaamaan sitä poikki.
"Ei", arveli toinen; "jos hän tahtoo taittaa niskansa, on se hänen oma asiansa".
"Niin", sanoi kolmas; "jätä sikseen, Sam. Se on helpoin keino päästä hänestä".
Joku aukko metsässä salli nousevan täysikuun kokonaan valaista uurroksen ylipuolta. Tiheämmiksi, yhä tiheämmiksi kävivät vimmastuneen hevosen askelet — likemmäksi, yhä likemmäksi ne tulivat väijyksiä, joita ratsastajan ystävät olivat asettaneet toista varten. Kauhistunut ratsastaja, tietäen sen kohtalon, joka oli hänen edessään, oli turhaan koettanut pysäyttää häntä, oli katkaissut ohjakset sitä tehdessään ja pysyi nyt hirveässä pelossa kiinni satulassa.
"Hyvä Jumala! kuinka hän ratsastaa!" sanoi yksi.
"Voi! miehet, tässä tehdään murha!" huudahti toinen, ja yhteisestä kehoituksesta he juoksivat esiin leikkaamaan köyttä poikki. Se oli liian myöhäistä. Juuri kuin etumaisen käsi koski vahvaan viiniköynnökseen, hypähti harmaa hevonen siihen paikkaan uurroksen alkupuolelle, johon kirkas kuu paisti; ja kauhusta vääntyneinä heidän toverinsa vaaleat kasvot leimahtivat heidän silmiensä eteen.
"Jumala!" he huusivat kaikki yhtä haavaa, "se on Tom Savage!"
Hevosen polvet koskivat jämeästi pingoitettua köynnöstä. Ryske, huuto; ja Tom Savage ja hänen kaunis nuori tammansa makasivat runneltuneina ja musertuneina kallio-uurroksen pohjassa, sillä välin kuin hänen toverinsa vaaleina ja kauhusta vapisevina seisoivat partaalla.