Ei tarvittu kuin silmänräpäyksen miettiminen, ennen kuin yksin heidänkin puoli-päihtyneissä mielissään selveni, mikä oli ollut seuraus heidän pelkurimaisesta tuumastaan; ja äkkiä tuntien verenvian tuskan, he kääntyivät ja pakenivat eivätkä edes menneet perustelemaan pelkoansa ja tutkimaan värvivää lihamöhkää kallioilla alhaalla. Kiireisesti nousten hevostensa selkään, jotka olivat liekatut aivan likellä, he syöksähtivät kaalamon poikki; ja se, jota vastaan tämä paha oli keksitty, kuuli heidän hevostensa kavioin ankaran ratinan, kun ne nelistivät kalliomäkeä ylöspäin toisella puolella. Silloin hän nousi ratsunsa selästä ja astui varovaisesti uurroksen reunalle. Hetkisen kuunteleminen vakuutti hänelle, ettei ketään ollut siellä, paitsi se mies, jota hän oli ruoskinut kohtalonsa perille. Hänen sydämensä sykki nopeasti ku'ottavasta pelosta, kun hän katseli runneltua ruumista tuolla alhaalla. Matala voihkaaminen kohtasi hänen korvaansa. Hän kapusi alas uurroksen jyrkkää kuvetta ja etsi kopeloiden varjossa, siksi kuin hän löysi miehen ruumiin. Hän sytytti tulitikun ja havaitsi, että siinä vielä oli henki, vaikka se oli taidotonna.
Tällä hetkellä hän kuuli jonkunlaisten kulkuneuvojen tulevan tietä myöten ylhäällä.
"Tätä tietä, pojat! tätä tietä!" huusi vanha Jerry. "Juuri tässä heidän oli määrä pysäyttää översti".
Joutuisia askelia kuului ja ratisevat yhdenvedettävät vankkurit ajoivat kuunvaloon. Vanhan Jerry'n valko-reunaiset kasvot kurkistelivat parske-nahan yli, samalla kuin puolikymmentä muuta mustaa miestä, kukin varustettu vahvalla nuijalla, ajoi hänen kanssaan tai juoksi vankkurein vieressä.
"Seis!" huusi joku ääni alhaalta.
"Jumalan kiitos!" huusi Jerry ilosta. "Se on överstin ääni. He eivät vielä ole tappaneet häntä. Joutukaat, pojat! joutukaat!"
Vaivaisuuttansa muistamatta hän kömpi kiireesti alas vankkureilta ja silmänräpäyksessä kerkeät kädet auttivat överstiä kantamaan voimatonta ja verta vuotavaa esinettä valoa kohden. Sitten yksi toi vettä hatussansa ja toinen kokoeli jotakin, mistä tehdä valkea, että voitaisiin tarkemmin tutkia Savage'n ruumista. Onneksi oli hän luiskahtanut satulasta, kun hevonen sukaisi köynnöstä ja ennenkuin se teki viimeisen hyppäyksensä kalliolle, jossa se nyt virui rusentuneena ja kuolevana. Hän heitettiin savista kuvetta vastaan ja oli kovasti ruhjottu ja verissänsä, mutta eli kuitenkin. Hän nostettiin huolellisesti vankkureille ja kuljetettiin Warrington'iin.
"Juuri kuin olitte ratsastanut ohitseni, tulivat vankkurit ja minä kerroin heille, mitä oli tekeillä, ja sain heidät ajamaan lujasti, että voisimme auttaa teitä, jos tarvittaisiin, vaikka, Jumalan kiitos, sitä ei tarvittu", oli setä Jerry'n selitys heidän odottamattomasta ilmestymisestään.
XIV LUKU.
Ilkeä murha.